Imetyksestä

Eräs tuttuni kertoi episodin ajalta jolloin yksi hänen kolmesta lapsestaan oli vielä vauvaiässä ja hän oli kaupungilla, lapsi rattaissa mukana. Hän päätti syöttää lapselle pullosta omaa, itselypsämäänsä rintamaitoa. Jostain syystä joku vastaantulija oli suivaantunut tästä, rynnännyt lapsen luo, repinyt pullon lapsen käsistä ja alkanut huutamaan kurkku suorana miten on rikos lasta kohtaan syöttää pullosta, että imettäminen on ainoa oikea vaihtoehto, jne.

Tuo vastaantulija ei voinut tietää, että pullossa oli rintamaitoa. Olisiko sillä ollut merkitystä? Miksi sillä pitäisi olla merkitystä? Vaikka sillä olisi merkitystä, onko ulkopuolisilla oikeus puuttua toisten imettämiseen tai imettämättä jättämiseen?

Raskaanaollessani kävimme kaikki neuvolan tarjoamat perhevalmennukset, mm. imetysvalmennuksen. Suunnittelin imettäväni urheasti mahdollisimman pitkään. Toivoin hartaasti imetyksen onnistuvan ja suunnittelin lahjoittavani maitoani sairaalalle, jos sitä tulisi runsaasti ja yli oman lapsen tarpeen. Hankin rintapumpun, jotta rintamaidon syöttäminen lapselle olisi mahdollisimman helppoa, jotta isä voisi osallistua syöttöihin syöttämällä pullosta minun lypsämääni maitoa. Jotta ei tarvitsisi tuhlata rahaa korvikkeisiin ja jotta lapsi saisi parasta mahdollista ravintoa. Lypsämisessä on sekin hyvä puoli, että se stimuloi maidontuotantoa.

---

Kaikki tuo tietysti muuttui täysin, kun sain diagnoosini. Maidonnousu estettiin lääkkeillä ja myin rintapumpun kirppiksellä, sain onneksi takaisin saman verran kuin mitä olin itsekin tuosta pumpusta maksanut, käytettynä toki. Alkoi korvikemaitorumba, tuttipulloineen ja sterilointikeittelyineen.

Sen sijaan että olisin imettänyt reippaasti julkisilla paikoilla ja ommellut itselleni erivärisistä printtikuoseista kivannäköisiä imetyspaitoja, valmistauduin henkisesti kohtaamaan ”imetysnatsit”, ne hullut, jotka hyökkäävät kaupungilla tuntemattomien kimppuun kiroten ja haukkuen, kun näkevät vauvan pullo suussa ja vastikepurkin äidin käsissä. Olin kuvitellut kohtaavani julkista imetystä vastustavia toisenlaisia natseja, niitä, joitten mielestä imettävä äiti on rietas ja irvokas näky ja imetys pitäisi kieltää kahviloissa ja ravintoloissa. Olin kuvitellut kuuluvani siihen porukkaan joka imettää juuri siellä missä vauvalle tulee nälkä ja vaativani imetysmyönteistä ilmapiiriä julkisiin tiloihin.

En ole harmikseni kohdannut ainuttakaan ”korvikenatsia”, mutta en olekaan niitä äitejä jotka lähtisivät kaupungille vauvan kanssa. En ole yksinkertaisesti jaksanut lähteä kaupungin vilinään vaunujen kanssa tungeksien, sillä tuntuu jo ajatuksena täysin ylivoimaiselta miettiä missä pystyisin ruokkimaan lapseni jos lähtisin pariksi tunniksi vauvan kanssa jonnekin. Missä voisin lämmittää korvikemaidon, sillä vauvalle ei voi syöttää puolijäistä maitoa? Missä voisin availla korvikepurkkia läikyttämättä puolia siitä jonnekin tienposkeen, ja missä voisin ruokkia vauvani ilman että aiheutan episodilla hirveää sotkua ja häiriötä? Suurin ongelma on erityisesti tuo, että missä voisin lämmittää pullon sen jälkeen kun olen saanut korvikemaidon tölkistä tuttipulloon. Ehkäpä jossain kahvilan mikrossa? Olisiko se kovin hygieenistä? Tarvitseeko minun huolehtia enää 6kk ikäisen vauvan hygieniasta niin paljoa että jonkun kahvilan mikron puhtaus olisi oleellista?

Tällaisina hetkinä sitä toivoisi imettävänsä. Vauvanruoka kulkisi kätevästi mukana ja olisi aina sopivan lämmintä. Ei tarvitsisi steriloida tutteja ja pulloja jatkuvasti, ympäri vuorokauden, ja lämmitellä pullollisia ja miettiä onko maito sopivan lämpöistä vai lämmitintkö kenties liikaa tai liian vähän.

Tutuissa paikoissa käymme monesti vieraisilla, silloin korvikkeen lämmitely ei ole mikään ongelma. Kaikilta löytyy mikro ja lähipiiri tietää syövästäni, joten he eivät sano puolellakaan sanalla mitään pahaa siitä että lapsemme on ruokittu kaupan tuotteilla.

---

Toivoin ja toivon edelleen että joku keskeyttäisi minut julkisella paikalla kun tarjoan lapselleni pulloa. Olen henkisesti valmistautunut siihen, että aion kohdata tuon imetysnatsin silmästä silmään. Aion sanoa hänelle päin naamaa, että minulla on syöpä joka estää minua imettämästä lastani. Aion kysyä häneltä, millä oikeudella hän tulee puuttumaan toisten imetykseen tai imettämättä jättämiseen. Aion vetää pipon päästäni ja näyttää sänkitukkani ja katsoa suoraan kasvoihin ja odottaa mitä hän aikoo vastata, jos siihen kykenee. Toivon että näin käy, koska koen, että jokainen hiljennetty imetysnatsi on erävoitto minulle, mutta myös muille, jotka syystä tai toisesta eivät imetä. Jos tuo teko hiljentää edes yhden imetysnatsin niin perusteellisesti että hän ei enää koskaan hyökkää tuntemattoman kimppuun kaupungilla ja ala vaahtoamaan imetyksestä, koen että se on sen arvoista.

Toisaalta on mielestäni irvokasta että minun edes pitäisi joutua tilanteeseen jossa joudun kertomaan tuntemattomalle syövästäni. Ei se kuulu kenellekään tippaakaan. Se kuuluu minulle ja läheisilleni, niille joille valitsen kertoa asiasta. Imettäminen tai imettämättömyyden syyt eivät myöskään kuulu ulkopuolisille. Tunnen sympatiaa niitä kohtaan jotka eivät halua kertoa miksi eivät imetä.

Minä olen siinä suhteessa etuoikeutetussa asemassa, sillä minulla on ehdoton syy joka ei anna armoa, jossa ei ole varaa spekuloinnille eikä henkilökohtaiselle mielipiteelle. Minulla on varaa sanoa tuntemattomalle jopa pahastikin ja toivon mukaan joku toinen säästyy siltä hirveydeltä, ettei joudu tekemään tiliä tuntemattomalle syistä miksei imetä lastaan. Se ei kuulu kenellekään.