Yksi kokeista ei sitten mennytkään ihan putkeen. Törmäsin kurssin opettajaan sattumalta ruokalassa ja hän pyysi käymään huoneessaan. Koe oli kyllä mennyt läpi hyväksytysti, mutta hän ihmetteli kovasti miksi en ollut vastannut kahteen kysymykseen ollenkaan, ja hänelle oli tullut vaikutelma että minulta oli loppunut kokeessa aika kesken.
Olin tosiaan ollut viimeinen kys. kokeessa ja kirjoittanut omasta mielestäni kynä sauhuten, mutten ollut ehtinyt vastaamaan kahteen viimeiseen koekysymykseen. Siitä huolimatta en saanut lähellekään huonointa numeroa, mutta vähemmän kuin mihin olisi rahkeet riittäneet.
Juteltiin hetki ja kerroin hänelle, että minulla tosiaan on ollut hiukan lähimuistin kanssa ongelmia, tai muistiongelmia ylipäätään, ja ne ovat kaikella todennäköisyydellä viimevuotisista syöpähoidoista johtuvia. Opettaja sitten kertoi tekevänsä normaalien kurssien lisäksi opinnonohjausta ja sanoi, että hyvä kun tämä asia tuli ilmi, sillä liian helposti sitä olettaa että vastaamatta jättäminen, hitaus, tai muu asia näyttää ulospäin laiskuudelta.
Hän neuvoi täyttämään oman luokanvalvojan/tutor-opettajan kanssa esteettömän opiskelun hakemuksen ja miettimään, että mikä voisi olla minulle se paras apuväline tilanteeseen. Hän ehdotti että käytännössä se voisi olla vaikkapa puoli tuntia lisää koeaikaa, tai minkä itse näen parhaimmaksi vaihtoehdoksi.
Hakemukseen saa itse määritellä asioita joita toivoo, ja näistä toiveista sitten hakemuksen perusteella voidaan hyväksyä kaikki, osa, tai ei mitään. Hakemukseen voi siis tulla myös hylkäävä päätös.
Ajattelin kyllä heti, että tuo lisäaika kokeisiin voisi olla se paras vaihtoehto. En oikein keksi muutakaan mikä auttaisi tässä tilanteessa.
En olisi itse älynnyt edes harkita tuollaista vaihtoehtoa. Tiesin etäisesti että korkeakouluissa on käytössä ns. esteettömän opiskelun periaatteet ja erilaisia järjestelmiä sitä varten että esteettömyys toteutuisi mahdollisimman tasapuolisesti ja hyvin, mutten ollut koskaan kuvitellut että voisin kuulua kohderyhmään.
Ehkä olen sinnitellyt vähän liiankin hyvin. Tai en sanoisi ”liian hyvin” mutta sinnitellyt, kuvitellen että minun kuuluu pärjätä täysin yksin ja omillani, vähintään yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, tai vielä paremmin. Avunpyytäminen on tuntunut luovuttamiselta, sillä ”eihän mussa mitään vikaa ole”.
Avunpyytäminen tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi myöntää etten ole yhtä hyvä kuin muut. Etten ole riittävän hyvä, enkä pärjää.
Ja miksi edes lähdin opiskelemaan kun en pärjää, typerä hupakko! Olisi pitänyt jäädä kotiin makaamaan, syöpä nakertanut aivot reikäjuustoksi, turha tässä mitään on pyristellä, kaikki pilalla!
Perfektionistin riesana on mm.
- Kognitiivinen vääristymä: ”Oon ihan paska, sain kurssista vain kolmosen! En siis pärjää yhtään missään asiassa ja kaikki on pilalla, muutenkin kolmonen on ihan huono numero, en pärjää missään asiassa ja muut pärjää paljon paremmin.”
- Kympin tytön syndrooma ”Sain tästä kurssista vitosen, mutta ei se riitä koska tosta yhdestä toisesta kurssista tuli kolmonen, ja sitäpaitsi, kyllä mun pitäis pystyä tässä samalla hoitamaan kotia, kasvattamaan lapsi täydellisesti, kokkaamaan upeita aterioita päivittäin, hoitamaan kaikki ajallaan ja osallistumaan vapaaehtoistyöhön. Sitäpaitsi, mulla on raskauden jäljiltä jenkkakahvat, kyllä nyt ne ois pitäny jumpata pois jo vuosi sitten.”
On aika myöntää että syöpähoidoilla on vaikutuksia, eikä niitten vaikutusten kestoa ja voimakkuutta kannata vähätellä. Eikä minun tarvitse pärjätä täydellisesti yksin, vaikka sen myöntäminen on toipuvalle ex-perfektionistille todella vaikea paikka. Välillä on käynyt mielessä etten pärjää, mutta sitten taas ajattelen että perkele, pärjäänpäs!
Ja ilman syöpääkin tässä opiskelussa on oma työsarkansa. On pieni lapsi, on monta vuotta lukiosta. Koitan olla itselleni armollisempi ja ajatella niin, että en ole tyhmentynyt syöpähoitojen takia etanan tasolle, vaan tässä on monta taakkaa kannettavaksi ja on ihan normaalia ettei kaikkea jaksa.
Fysiikan kurssista saattaa silti olla tulossa vitonen. Se riippuu nyt täysin siitä, tuleeko toisesta välikokeesta täydet tai lähes täydet pisteet, vai teinkö jonkun typerän virheen joka tipauttaisi pistesaldon juuri ja juuri neloseen.
Ja huominen matematiikan välikoe sanelee sen, saisinko matematiikastakin vitosen. Täytyy varmaan orientoitua kertaamaan tämä ilta, ettei lässähdä viime metreillä toiveet hyvästä numerosta.
Tein vähän aikaa sitten Myers-Briggs persoonallisuustestin ja sain tulokseksi INTJ – The Architect:
http://www.16personalities.com/intj-personality
Tunnistan itseni varsin hyvin.
Olen miettinyt että pitäisi opetella hiukan hölläämään välillä. Olemaan itselleen armollisempi. Ja lopettaa huutelemasta ”Ei tartte auttaa!”
Nuoren naisen rintasyöpä. 
Minulla on sellainen mielikuva, että todistuksen arvosanoilla/numeroilla ei liene kovin suurta merkitystä valmistumisesi jälkeen, siis esim. työnhaussa. Joten jo ex-perfekstionistina voinet vähän hellittää täydellisyyden vaatimuksestasi…
TykkääTykkää
Yksittäisillä numeroilla ei toki olekaan merkitystä, ei kukaan tule jälkeenpäin kyselemään ”No mitäs sait Matematiikka 1-kurssista silloin ensimmäisenä opiskeluvuonna?”
Keskiarvo kuitenkin merkitsee. On aika huonot rahkeet hakea töitä, puhumattakaan jatko-opinnoista, jos todistus on pitkä rivi tolppia. Siis ykkösiä. Vaikka siellä olisi pari hassua kakkosta joukossa, niin aika surkea näky se semmoinen.
Tavoitteeni on pitää keskiarvo 3:ssa tai sen yli.
TykkääTykkää
Minulta ei ole koskaan kysytty edes kurssisuoritusten keskiarvoa. Vain tutkintotodistusta ja sitä, onko gradu valmis. Se että on valmistunut, on ratkaissut.
Uskalla löysätä…
TykkääTykkää
Töitä varmasti jostain löytää ilman että tarvitsee esitellä todistusta, mutta nykyään on tuttavapiirissä yleistynyt valitettavasti niihin vähänkään parempiin työpaikkoihin hakiessa, että hakijoita voi olla vaikkapa 200-300 yhtä avointa paikkaa kohden ja haastatteluun päästessä pyydetään kertomaan todistuksesta ja opinnäytetyöstä sisältöä ja arvosanat. Eipä sillä, kyllä sitä varmaan töitä löytyy muutenkin.
Paikkoja joissa arvosanat todella merkitsee, on jatko-opinnot, esim. YAMK ja opettajaopinnot. Opettajan pätevyyden hankkiminen oli yksi suurimmista syistä miksi roikuin yliopistollakin näin pitkään, enkä haluaisi vielä haudata sitä haavetta. Olisi kurja ajatus että joutuisin jättämään haaveen opettajuudesta ja/tai opettajaopintoihin pääsystä jo ensimmäisenä opiskeluvuonna.
Olen kyllä pikkuhiljaa höllännyt. Yksi kurssi menee tammikuun uusintaan, mutta muut menivät kyllä läpi, osa paremmin, osa jotenkin. Jos numerot/keskiarvo on kolmantena tai neljäntenä vuonna liian huono, niin sitten harkitsen uusimista ja valkkaan sitten myöhemmin strategisesti ne kurssit jotka saan vähimmällä vaivalla korotettua. Jos siis näyttää siltä että edelleen haluan hakea YAMK-opintoihin tai opettajakoulutukseen. Siihen on onneksi aikaa.
TykkääTykkää