Ajatuksia syövästä · Yleinen

Nythän on niin, että…

En ole kirjoittanut mitään pitkiin aikoihin. Muutamia opintoihin liittyviä surkeita rääpäisyjä ei lasketa.

#koronakaranteeni ja #koronakevät. Tämä on uusi normaali. En pysty edes muodostamaan sopivia sanoja, ei tällaiselle olisi aikaa, tahi käsityskykyä.

En pysty käsittämään sitä, että olen ilmeisesti kohta valmistumassa insinööriksi. Olen elämässäni aloittanut lukemattoman määrän erilaisia koulutuksia, mutten koskaan valmistunut. Nyt, kun olen hoitanut lasta ja pariin otteeseen syöpää ja vähän kaikenlaista, olen jotenkin ihmeen kaupalla päässyt opinnoissani siihen pisteeseen, että noin viikon sisällä olen tekemässä viimeisen kokeen. Sen jälkeen pitäisi raapia kasaan opinnäytetyö, jota varten on empiirinen tutkimusosuus tehty jo aikaa sitten, materiaalia haalittu, aihetta mietitty ja rajattu. Kirjoittamista vaille valmis siis. Muutama harkkatyö vielä palauttamatta, mutta se on sitten siinä.

Olen epätodellisuuden rajalla. En pysty käsittelemään sitä todellisuutta jossa valmistun, sillä en ole eläissäni valmistunut yhdestäkään aloittamastani koulutuksesta. Ylioppilaaksi sentään pääsin vuonna 2000. Se tuntuu tapahtuneen jollekin toiselle, jossain toisessa elämässä, jossain toisessa todellisuudessa. Se tapahtui aivan eri minälle, jollekin doppelgängerille, jollekin sellaiselle jota en tunnista alkuunkaan, vaikka kuinka yritän muistella minkälainen olin silloin, parikymppisenä nuorena. Kuten nyt, silloinkin raavin viimeisiä kursseja kasaan vielä pari viikkoa ennen lakkiaisia ja mietin ahdistuneena kuvaamataidon luokan takahuoneessa kolmea matikankoetta tehdessäni, että en yksinkertaisesti kehtaa sanoa äidille että lakkiaiset jouduttaisiin perumaan sen takia etten saa tutkintoa kasaan. Muistan sen tunteen, sillä elän sitä nyt. Taas.

Tällä kertaa valmistujaisjuhlia ei ole suunniteltu vielä yhtään. En ole uskaltanut. En ole antanut kellekään lupaa ruveta suunnittelemaan, en edes itselleni. En tiedä johtuuko se siitä, että syövän uusiutumisen myötä en ollut edes varma elänkö tarpeeksi pitkään jotta ehtisin saamaan opinnot valmiiksi. Ihan varmasti mukana oli epävarmuutta siitä, ajaudunko taas siihen ihmeelliseen limboon missä kadotan otteeni opintojen etenemisestä ja työnteosta, siitä arkisesta ja sinnikkyyttä vaativasta uurastuksesta jota opintojen loppuunsaattaminen vaatii, koska minulla ei ole koskaan ollut sellaista pitkäjänteisyyttä. Jaksan puurtaa ja paahtaa hirveällä höyryllä eteenpäin niin kauan kun olen motivoitunut ja innostunut, mutta heti kun alkuinnostus hiipuu, katoaa motivaatio kuin tuhnupieru saunaan, ja puhti purjeista. Lakkaan suoriutumasta enkä enää kykene pakottamaan itseäni, joten siihen ne hommat sitten jää.


Yksi selittävä tekijä on ADHD, joka diagnosoitiin vihdoinkin toissa keväänä. Pääsin lääkitykselle ja jo ensimmäinen valmiste alkoi potkia kuin taikaiskusta. Kypsässä 38 vuoden iässä sain vihdoinkin kokea miltä todellisuus tuntuu jos on mieleltään normi. Tunne oli kuin Neolla Matrixissa, kuin olisin pelannut tätä Elämä-peliä levelillä Vitun HC Hardcore, ja ihmetellyt miksen pärjää. Yhtäkkiä, kiitos lääkityksen, aivankuin vaikeustaso olisi veivattu normaaliksi. Kyselin itseltäni päivittäin ihmetyksestä ymmyrkäisenä, ”Näinkö ne normot elää? Tältäkö sellaisen normaalin vaikeustason ja elämän kuormittavuuden pitäis tuntua, jos olis normaali? Tai keskiverto?” Taustalla Arman Alizadin kertojanääni: ”Voittekste kuvitella, nää ihmiset elää näin joka päivä?!”

Mut ei siitä nyt sen enempää. Voin palata aiheeseen myöhemminkin.


Uskolliset (ja hyvämuistiset) lukijat saattavat muistaa, että sain hankittua mikrofonin jo jokin aika sitten. Oli suuria suunnitelmia alkaa tehdä podcastia ja ties mitä, mutta sitten, DUN DUN DUU, koronakevät 2020.

Voitteko kuvitella miten helppoa ja joutuisaa on tehdä mitään äänitystyötä kotona, kun samaan aikaan samassa tilassa on 5-vuotias lapsi, ja ison osan ajasta myös puoliso, sen mitä työssäkäynniltään liikenee?

Toki samat sanat pätee myös kaikkeen opiskeluun, kuten viimeisiin harkkatöihin, kokeisiin lukemisiin, opinnäytetyöhön.

Koen välillä myös merkityksettömyyttä kaiken tekemäni suhteen, tai kaiken sellaisen suhteen mitä PITÄISI vielä tehdä opintojen eteen, valtavaa mustan aukon kokoista nielevää syöveriä. Pohjaton merkityksettömyyden ja turhuuden tunne, aivankuin kaikki se tieto ja osaaminen mitä koitan vielä osoittaa ja minkä kanssa yritän pyristellä tutkintoni valmiiksi, olisi arvotonta ja merkityksetöntä.

Mutta eipä siitäkään nyt sen enempää! Sitä matopurkkia ehtii availemaan myöhemminkin.


Summa summarum, tyhmä pieni ihminen kuvitteli tekevänsä tänä keväänä asioita. Ehei, sanoi korona! Nyt pyyhitään taas kalenteria ja tulevaisuutta isolla mustalla pyyhekumilla ja katsotaan pohjattomaan mustaan syöveriin josta ei edes kaiku vastaa.

Sellaista rentoa ja mukavaa kesän alkua. Normimaanantai. Normipäivä, normiviikko, normikuukausi, normikevät. Koronakevät. Tätä voikin sitten kuolinvuoteellaan muistella haikeana. Miten nopeasti se sitten onkaan edessä, ei voi tietää.

P.S. Seuraava kontrolli on kesäkuun alussa. Ihan muina ihmisinä tässä odotellaan rentona meditoiden mitä siitä CT-kuvasta paljastuukaan. Yhtään ei stressaa tahi ahdista syövän mahdollinen progressio, ei tippaakaan.

P.P.S. Taidan pyytää lääkäriltä seuraavalla vastaanotolla reseptin rauhoittaviin.

Ajatuksia syövästä · Syövän jälkeen · Yleinen

Opiskelu, osa 3

Yksi kokeista ei sitten mennytkään ihan putkeen. Törmäsin kurssin opettajaan sattumalta ruokalassa ja hän pyysi käymään huoneessaan. Koe oli kyllä mennyt läpi hyväksytysti, mutta hän ihmetteli kovasti miksi en ollut vastannut kahteen kysymykseen ollenkaan, ja hänelle oli tullut vaikutelma että minulta oli loppunut kokeessa aika kesken.

Olin tosiaan ollut viimeinen kys. kokeessa ja kirjoittanut omasta mielestäni kynä sauhuten, mutten ollut ehtinyt vastaamaan kahteen viimeiseen koekysymykseen. Siitä huolimatta en saanut lähellekään huonointa numeroa, mutta vähemmän kuin mihin olisi rahkeet riittäneet.

Juteltiin hetki ja kerroin hänelle, että minulla tosiaan on ollut hiukan lähimuistin kanssa ongelmia, tai muistiongelmia ylipäätään, ja ne ovat kaikella todennäköisyydellä viimevuotisista syöpähoidoista johtuvia. Opettaja sitten kertoi tekevänsä normaalien kurssien lisäksi opinnonohjausta ja sanoi, että hyvä kun tämä asia tuli ilmi, sillä liian helposti sitä olettaa että vastaamatta jättäminen, hitaus, tai muu asia näyttää ulospäin laiskuudelta.


Hän neuvoi täyttämään oman luokanvalvojan/tutor-opettajan kanssa esteettömän opiskelun hakemuksen ja miettimään, että mikä voisi olla minulle se paras apuväline tilanteeseen. Hän ehdotti että käytännössä se voisi olla vaikkapa puoli tuntia lisää koeaikaa, tai minkä itse näen parhaimmaksi vaihtoehdoksi.

Hakemukseen saa itse määritellä asioita joita toivoo, ja näistä toiveista sitten hakemuksen perusteella voidaan hyväksyä kaikki, osa, tai ei mitään. Hakemukseen voi siis tulla myös hylkäävä päätös.

Ajattelin kyllä heti, että tuo lisäaika kokeisiin voisi olla se paras vaihtoehto. En oikein keksi muutakaan mikä auttaisi tässä tilanteessa.


En olisi itse älynnyt edes harkita tuollaista vaihtoehtoa. Tiesin etäisesti että korkeakouluissa on käytössä ns. esteettömän opiskelun periaatteet ja erilaisia järjestelmiä sitä varten että esteettömyys toteutuisi mahdollisimman tasapuolisesti ja hyvin, mutten ollut koskaan kuvitellut että voisin kuulua kohderyhmään.

Ehkä olen sinnitellyt vähän liiankin hyvin. Tai en sanoisi ”liian hyvin” mutta sinnitellyt, kuvitellen että minun kuuluu pärjätä täysin yksin ja omillani, vähintään yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, tai vielä paremmin. Avunpyytäminen on tuntunut luovuttamiselta, sillä ”eihän mussa mitään vikaa ole”.

Avunpyytäminen tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi myöntää etten ole yhtä hyvä kuin muut. Etten ole riittävän hyvä, enkä pärjää.

Ja miksi edes lähdin opiskelemaan kun en pärjää, typerä hupakko! Olisi pitänyt jäädä kotiin makaamaan, syöpä nakertanut aivot reikäjuustoksi, turha tässä mitään on pyristellä, kaikki pilalla!

Perfektionistin riesana on mm.

  • Kognitiivinen vääristymä: ”Oon ihan paska, sain kurssista vain kolmosen! En siis pärjää yhtään missään asiassa ja kaikki on pilalla, muutenkin kolmonen on ihan huono numero, en pärjää missään asiassa ja muut pärjää paljon paremmin.”
  • Kympin tytön syndrooma ”Sain tästä kurssista vitosen, mutta ei se riitä koska tosta yhdestä toisesta kurssista tuli kolmonen, ja sitäpaitsi, kyllä mun pitäis pystyä tässä samalla hoitamaan kotia, kasvattamaan lapsi täydellisesti, kokkaamaan upeita aterioita päivittäin, hoitamaan kaikki ajallaan ja osallistumaan vapaaehtoistyöhön. Sitäpaitsi, mulla on raskauden jäljiltä jenkkakahvat, kyllä nyt ne ois pitäny jumpata pois jo vuosi sitten.”

On aika myöntää että syöpähoidoilla on vaikutuksia, eikä niitten vaikutusten kestoa ja voimakkuutta kannata vähätellä. Eikä minun tarvitse pärjätä täydellisesti yksin, vaikka sen myöntäminen on toipuvalle ex-perfektionistille todella vaikea paikka. Välillä on käynyt mielessä etten pärjää, mutta sitten taas ajattelen että perkele, pärjäänpäs!

Ja ilman syöpääkin tässä opiskelussa on oma työsarkansa. On pieni lapsi, on monta vuotta lukiosta. Koitan olla itselleni armollisempi ja ajatella niin, että en ole tyhmentynyt syöpähoitojen takia etanan tasolle, vaan tässä on monta taakkaa kannettavaksi ja on ihan normaalia ettei kaikkea jaksa.


Fysiikan kurssista saattaa silti olla tulossa vitonen. Se riippuu nyt täysin siitä, tuleeko toisesta välikokeesta täydet tai lähes täydet pisteet, vai teinkö jonkun typerän virheen joka tipauttaisi pistesaldon juuri ja juuri neloseen.

Ja huominen matematiikan välikoe sanelee sen, saisinko matematiikastakin vitosen. Täytyy varmaan orientoitua kertaamaan tämä ilta, ettei lässähdä viime metreillä toiveet hyvästä numerosta.


Tein vähän aikaa sitten Myers-Briggs persoonallisuustestin ja sain tulokseksi INTJ – The Architect:

http://www.16personalities.com/intj-personality

Tunnistan itseni varsin hyvin.


Olen miettinyt että pitäisi opetella hiukan hölläämään välillä. Olemaan itselleen armollisempi. Ja lopettaa huutelemasta ”Ei tartte auttaa!”

Syövän jälkeen · Yleinen

Opiskelu, osa 2

Fiilikseni fysiikan välikokeesta:

zebra-moonwalk

Erittäin hyvin meni, 5/5, odotettavissa ehkä jopa täydet pisteet!

Puhhuh. Se olis sitten noin puolivälissä tämä tenttirupeama. Vielä 3 välikoetta/loppukoetta, projekti, muutama harkkatyö, parit laskarit… Ei ehdi tulemaan tylsää tällä eikä seuraavallakaan viikolla.

Sitten vihdoinkin joululoma, tuo hartaasti odotettu ja varsin ansaittu tauko. Ajattelin tehdä joululomalla yhden ruotsinkurssin, niin onpahan sekin alta pois. Kevätlukukaudella ehdin tekemään hiukan valinnaisia aineita kun tipautin tarkoituksella pakolliset kieliopinnot pois lukujärjestyksestä.  Jatka lukemista ”Opiskelu, osa 2”

Yleinen

Opiskelu, osa 1

Opiskeluhan on vähänkuin lomaa töistä, varsinkin opintovapaalla. Rahaa tulee ovista ja ikkunoista kun vaan persiillään istuu. Kurssit on helppoja, senkus torkkuu powerpoint-sulkeiset läpi ja käy riipustamassa kokeessa pari lausetta. Fysiikan, kemian ja matematiikan pääsee läpi kun opettelee ulkoa miltä sivulta kaavastokirjassa ne löytyy.

anigif_enhanced-buzz-9288-1405267204-8

Joskus mietin, olisiko opiskelu helpompaa jos en kärsisi minkäänlaisista syöpähoitojen sivuvaikutuksista? Enhän edes tiedä tarkalleen minkälaisia kognitiivisia ongelmia ne ovat minulle aiheuttaneet. Lähimuisti on kuraa, mutta voisihan se olla kuraa siksikin että takana on vauvavuosi.

Toisaalta, opiskellessa on pakko harjoittaa aivoja. Se taas auttaa muistiongelmista toipumiseen. Aivot ovat kuin lihas, niitäkin voi treenata. Käsityöt, erityisesti neulominen, auttaa muistiongelmiin ja lisää onnellisuutta, sanoo tutkimus. Luin sen Iltasanomista, joten…

Huomenna fysiikan välikoe. Miten se opiskelu tuntui 10-15 vuotta sitten niin helpolta? Lukio oli tuoreena muistissa ja nuorempana kaikki oli jotenkin… helpompaa. Oppiminen nopeampaa, univelka ei vaivannut vaikka olisi lukenut tentteihin 2 vuorokautta putkeen pelkän kahvin ja energiajuoman voimin ja sitten vielä käytiin baarissa tanssimassa valomerkkiin asti.

Nykyään tuntuu siltä että reväytän jonkun lihaksen jos yritän kammeta itseäni ylös sängystä alle 5h yöunien jälkeen. Tai sanotaan alle 6h yöunien jälkeen. Olen joutunut tekemään niin jo useamman kerran tässä viimeisten parin viikon aikana, sillä meillä on lukukauden hirvein tenttisuma, kaikki deadlinet erääntymässä.

Tänään kävelin ensimmäistä kertaa kokeesta ulos jättäen tyhjän paperin.

0clg22a

Onneksi toistaiseksi saldo on vain 1 uusinta tammikuussa, muut kokeet ovat menossa kirkkaasti läpi. Tuonkin kokeen skippasin siksi, etten halunnut kurssista numeroksi 1 tai 2. Ammattikorkeassa ei voi mennä uusintatenttiin jos on saanut hyväksytyn suorituksen, vaan uusintaan pääsee hylätyllä. Laskelmoin, että tuo yksi uusinta tammikuussa antaa minulle aikaa panostaa niin, että saisin keskiarvon pidettyä arvosanassa 3 tai yli.

Kun minua 1/3 nuoremmat luokkakaverit nitisee siitä miten paljon meillä on tehtävää ja miten vähän aikaa jää huvitteluun, niin yritän pitää pokkaa. Joskus kyllä tuntuu siltä että silmäni pyörähtävät päässä sen verran pahasti että hyvä jos eivät tipahda ulos kuopistaan. Tekisi mieli sanoa että kokeilkaapas opiskella lapsen/lasten kanssa ja kaupan päälle syöpähoidot, niin tiedätte mitä se vapaa-ajan ja energianpuute oikeasti on.

tumblr_m3vheqMRfa1qcapglo1_500

Itseasiassa, olen tainnut sanoa jo muutaman kerran, että jos jollakulla on vielä vapaa-aikaa jäljellä, niin kokeilkoot hankkia lapsen, sitten tietää mitä se opiskelu on, kun siihen lisätään HC-vaikeustaso.

Ehdin jo iloita että kappas, huomisen fysiikan kokeen jälkeen ei pitäisi olla enää muita isoja juttuja tällä viikolla, kunnes muistin että ylihuomenna pitää palauttaa yksi harkkatyö ja torstaina on taas yksi matematiikan koe. Puhumattakaan niistä hommista joilla ei ole tarkkaa deadlinea mutta jotka on silti tehtävä noin viikon sisällä. Tai ensi viikon koeputkesta.

anigif_enhanced-buzz-7919-1374096063-1

Saan kohta syövän tästä opiskelutahdista. Eikun ähäkutti, sain jo!

Ja aion avata punkkupullon kunhan tämä urakka on valmis ja pääsen hyvin ansaitulle joululomalle. Vaikka siitäkin saa kuulemma syövän.

Ajatuksia syövästä · Yleinen

Opiskelua & ajatuksia rinnoista

Tuntuu etten ole ehtinyt päivittämään blogiakaan kuin hätäisesti silloin tällöin, sillä opinnot alkoivat täydellä tohinalla jo vajaat pari viikkoa sitten ja tein töitä koko kesän loppuun asti, joten varsinaista kesälomaa en pitänyt ollenkaan jollei sellaiseksi lasketa toukokuussa pitämiäni vuosilomapäiviä.

Olen tykännyt insinööriopinnoista aivan hirveästi, vaikka näin alkuvaiheessa en tietenkään pysty sanomaan vielä mitään kovin syväluotaavaa analyysiä alasta, mutta kaikki aiheet vaikuttaa äärimmäisen kiinnostavilta ja olen onnellinen päästyäni ammattikorkeaan. Yliopistossa viettämäni vuodet olivat lähinnä ajanhukkaa, en kaipaa sinne yhtään takaisin.

Jatka lukemista ”Opiskelua & ajatuksia rinnoista”