Tuntuu etten ole ehtinyt päivittämään blogiakaan kuin hätäisesti silloin tällöin, sillä opinnot alkoivat täydellä tohinalla jo vajaat pari viikkoa sitten ja tein töitä koko kesän loppuun asti, joten varsinaista kesälomaa en pitänyt ollenkaan jollei sellaiseksi lasketa toukokuussa pitämiäni vuosilomapäiviä.
Olen tykännyt insinööriopinnoista aivan hirveästi, vaikka näin alkuvaiheessa en tietenkään pysty sanomaan vielä mitään kovin syväluotaavaa analyysiä alasta, mutta kaikki aiheet vaikuttaa äärimmäisen kiinnostavilta ja olen onnellinen päästyäni ammattikorkeaan. Yliopistossa viettämäni vuodet olivat lähinnä ajanhukkaa, en kaipaa sinne yhtään takaisin.
Tai ehkä ei nyt täysin ajanhukkaa, sillä opin monia hyviä taitoja siellä. Se opiskelutyyli ja suoritustapa ei vaan ole yhtään minua varten, sillä en saa yliopistossa juuri mitään aikaiseksi. Tarvitsen pakollista läsnäoloa ja vanhanaikaista tunneilla istumista, kontaktiopetusta ja sitä, että harjoituksia ja muuta hommaa tehdään konkreettisesti jossain ja paikalla on opettaja joka opettaa ja ohjaa. En saa suoritettua juuri mitään sellaisella omaehtoisella tahdilla, että minun pitäisi itse huolehtia tekemisistäni ja panostaa opiskeluun kotona, omin päin. Kaikkein vähiten sellainen opiskelu toimii pienen lapsen kanssa, kun kotona ei saa vähääkään rauhaa enkä voi keskittyä mihinkään kunnolla (paitsi silloin kun lapsi nukkuu) ja silloinkin se oma aika jää suht vähäiseksi.
Välillä ohimennen olen miettinyt että elämäni olisi muotoutunut hyvin erilaiseksi jos olisin tiennyt kutsumukseni, kiinnostukseni ja motivaationi kohteet jo 10 vuotta sitten, mutta sitten taas toisaalta, tätä omaa opiskelualaani/linjaa ei ollut olemassa vielä 10v sitten, joten en olisi voinut opiskella sitä aikaisemmin, silloin kun minulla oli vielä korkeakouluun opintotukikuukausia jäljellä.
Onneksi on aikuiskoulutustuki ja mahdollisuus pitää töistä opintovapaata. Harmillisesti ne eivät riitä koko tutkinnon loppuun asti, mutta loppuvaiheessa pitää vaan keksiä jotain ja jotenkin… sitkutella tutkinto valmiiksi.
Mietin lähes joka päivä sitä, aikoisinko/uskaltaisinko kertoa luokkakavereille avoimesti rintasyövästäni. Rintaleikkaus kuitenkin tulee lähikuukausina, joten kun molemmat tissit ovat lähteneet, entäs sitten? En aio kuitenkaan pitää proteeseja, joten kuppikoko tyhjenee kertaheitolla olemattomaksi. Mietinkö liikaa sitä että muut kuitenkin katsoo ja huomaa, vai huomaako kukaan? Kiinnittääkö kukaan niistä nuoremmista opiskelukavereista enää minuun niin paljoa huomiota että tissien kokomuutokset rekisteröityy yhdenkään silmissä?
En kaipaa rintoja varsinaisesti enkä ole muuttanut mieltäni rintarekonstruktion suhteen. Pidän rinnattomuutta helpottavana ja vapauttavana asiana, en ahdistavana laisinkaan.
Mietin myös sitä, että tältäkö trans-henkilöistä tuntuu, kun joutuvat läpikäymään korjausprosessinsa siten, että muut näkevät sen? En tietenkään tiedä miltä trans-prosessi tuntuu kun en ole sellaista koskaan läpikäynyt, mutta onhan tuo bilateraalinen mastektomia teknisesti tasan sama minkä FtM transmiehet lähes poikkeuksetta läpikäyvät.
Olisi jotenkin helpompaa saada muuttua rauhassa ja poissa silmistä ja lähteä ihmisten ilmoille vasta kun oma keho on ”valmis” jottei tarvitsisi olla muitten katseltavana koko sen muutosprosessin ajan. Tämä on yksi suurimmista syistä miksi toivoin että leikkaukset olisi voitu tehdä aikaisemmin, jotta olisin saanut aloittaa koulun rinnattomana, mutta eipä sitä syöpänsä aikataulua voi valita.
Toivon kyllä, ettei rintani tai niiden puute ole sellainen asia mihin muut olisivat kiinnittäneet niin paljoa huomiota että se herättäisi mitään kysymyksiä, vaikka tiedän että varmasti se jotain kysymyksiä herättänee, tai ainakin hämmennystä. Jos joku uskaltautuisi kysymään suoraan, niin vastaisin kyllä että leikattiin syövän takia, mutta jos kukaan ei kysy, vilkuilee vaan? En ole vielä keksinyt tapaa miten voisi tuoda tyylikkäästi keskusteluun tämän syöpä-aiheen silloin kun huomaan ihmisten vilkuilevan, olenhan käynyt ulkona ilman proteesia joten tiedän ja näen kun ihmiset katsovat.
Ja jos joku kuvittelee ettei ihmiset huomaa kun heidän rintojaan vilkuillaan, niin voin kertoa että kylläpä muuten huomaa. Olen aina huomannut harhailevat katseet jotka lipuvat kohti rintojani. Ehkä se on jokin kuudes aisti, mutta lähes aina huomaan. Kuulemma niin huomaa muutkin tissikkäät ihmiset.
Se on muuten äärimmäisen huvittavaa kun niitä tissejä onkin vain yksi ja joku vieraampi henkilö yrittää olla vilkuilematta. Ihan kiusallanikaan en sano mitään, käyttäydyn niinkuin muutenkin normaalisti, mutta huomaan katseen harhailevan ja ne sivusilmällä vilkuilut. Joskus näkyy jopa naamasta se kuinka katsojan korvien välissä käy hirveä raksutus, heidän on vaikea ymmärtää miksi keltään puuttuisi toinen rinta. Aivankuin palapelistä puuttuisi jokin oleellinen pala ja heidän aivonsa yrittävät kiivaasti koostaa kokonaista kuvaa, kuitenkaan siinä onnistumatta.
Itselleni tilanne on ilmiselvä, mutta minulla onkin etuna se, että olen tämän paskataudin kanssa käynyt läpi koko huvipuistoajelun. Olen oppinut bongaamaan katukuvasta peruukit ja painehihat, kaula-aukoista ne jotka peittää proteesin, kasvoista sytojen ja kortisonin aiheuttamat oireet. Jos näkisin joskus jossain yksitissisen henkilön, ajattelisin välittömästi rintasyöpää, myös silloin, jos rinta puuttuisi muista syistä sillä muita syitä ei minun elämässäni ja kokemuspiirissäni ole.
Mutta miksi kukaan ei koskaan kysy? Olisi paljon helpompaa kertoa jos joku kysyisi. Syöpä kun ei ole mikään kevyt ruokapöytäkeskustelu.
”Ai hei, mitä kuuluu? No hei ihan hyvää, mulla oli toi rintasyöpä tossa viime vuonna ja nyt ekasta kontrollista puhtaat tulokset, nyt menee ihan kivasti, mites sulla?”
”Moi, mun nimi on X ja mulla oli rintasyöpä. Lisäksi mä harrastan käsitöitä, lukemista ja ajoittain kuntosalia.”
Ei ehkä kuitenkaan…
Ei. En oikein keksi mitään sopivaa tapaa esitellä tätä syöpää niin, että se ei kuullostais jotenkin pahalta tai siltä että koitan tuoda itseäni esiin (mitä en halua) mutta toisaalta tuntuu siltä että salailen jotain jos en kerro asiasta, ja sitten kun aikaa on kulunut pitempään, en enää osaa kertoa siitä, kynnys kertomiseen nousee. Annanko vaikutelman että jos en kerro heti alkuun, niin olen salaillut/valehdellut, ja jos kerron samantien, niin järkytän ihmisiä ja leimaannun syöpäpotilaaksi?
Enkä ainakaan halua leimautua syöpäpotilaaksi. Joten en kerro.
Voi kunpa ihmiset uskaltais kysyä. Jos liikun yksitissisenä jossain, tai jos joku tulee meillä käymään, niin lähes väistämättä näkevät minut ilman proteesia. Miksi eivät voi kysyä vaan mulkoilevat, vilkuilevat ja kyräilevät? Kun tissejä on vain yksi, niin voin vakuuttaa että kyllä ihan varmasti olen itse tietoinen siitä että rintakehä näyttää erilaiselta kuin kahdella tissillä, ei se yllätä pätkän vertaa että joku siitä haluaisi kysyä jotain, että ihmiset ovat uteliaita.
Jos taas en halua kertoa enkä halua altistaa itseäni kyräileville katseille, niin laitan proteesin. Ei se ole sen vaikeampaa.
Nuoren naisen rintasyöpä. 