Ajatuksia syövästä · Syövän jälkeen · Yleinen

”Sinäkin vaan lakkaat ajattelemasta syöpää”

Olin tänään puhumassa isolle yleisölle eräässä rintasyöpää käsittelevässä keskustelutilaisuudessa. Lupauduin lähtemään puhujaksi hyvin nopealla varoitusajalla, sillä alunperin tilaisuuteen lupautunut henkilö lähtikin työmatkalle ulkomaille, ja minä olin ilmoittautunut varalle. Tiesin siis etäisesti mihin olin lupautunut, mutta eihän se tietenkään tarkoittanut sitä että olisin mitenkään valmistautunut.

Puhuminen meni kuitenkin ihan OK. En jännitä esiintymistä juurikaan ja kuvittelin olevani tosi hauska tyyppi, suorastaan timanttinen koomikko. Pari kehua ja tsemppaavaa kommenttia tuli yleisöltä tilaisuuden jälkeen, joten ei se kai ihan täysi katastrofi ollut.

Yksi tapaus jäi mietityttämään pitemmäksi aikaa. Vanhempi mummeli kommentoi loppua kohti tiheään ja hyvin tiukasti ja kärkkäästi. Ei negatiivisesti, mutta hänellä oli hyvin tiukat mielipiteet siitä, kuinka syöpää pitäisi käsitellä, mitä siitä pitäisi ajatella, jne.

Ajauduin jonkinlaiseen umpikujaan ajatuksissani siinä vaiheessa, kun kyseinen mummeli sanoi useaan otteeseen hyvin tiukasti: ”Mutta ei vaan pidä ajatella syöpää ollenkaan! Minä sairastin jo X vuotta sitten, enkä ole ajatellut syöpää yhtään ainutta kertaa näinä vuosina! Sinäkin vaan lakkaat ajattelemasta syöpää!”

Ahaa, juuh, elikkäs… Niin. En edes muista mitä vastasin, jotain kuitenkin. Jotain, että ”Onhan se kaunis ajatus jos pystyy olemaan miettimättä syöpää…”

Näin jälkikäteen suorastaan ärsyttää. En saanut sanoja mieleeni siinä tilanteessa, mutta en ole samaa mieltä. Olisin halunnut sanoa paljonkin, mutta siinä tilanteessa menin hämilleni eikä sanat tulleet mieleen.

Muistaakseni puhuin siitä, että kannattaa keksiä itselleen tekemistä, projekteja ja harrastuksia, jotta on muutakin puuhaa kuin märehtiä syöpää, mutta tavallaan ajattelen niin, että jos joku haluaa miettiä syöpää, niin siitä vaan! Jokainen saa tehdä ihan mitä itse haluaa. Mun syöpä, mun tunteet. Sun syöpä, sun tunteet. Jokainen tehköön sitä omaa juttuaan minkä parhaaksi näkee, vittuako pitää tulla sanelemaan toisille mitä muitten pitäisi tai saisi tehdä?

Voi olla ihan hyväkin ettei sanoja tullut mieleen siinä tilanteessa, nimittäin saatan olla tahtomattani töykeä ihmisille, kun en osaa katsoa sopivalla sosiaalisella silmällä tilanteita, ainakaan jos itse olen mukana tilanteessa. Ei sekään ole mukavaa että olisin ruvennut siinä yleisötilaisuudessa tylyttämään sille muuten mukavalle mummelille jostain oikeudesta omiin tunteisiin ja omaan prosessiin, ilman että joku toinen tulee sanelemaan mitä kukin saa tuntea. Minulla oli mikrofoni ja toisten julkinen häpäisy nyt on vaan rumaa ja väärin, vaikka kuinka mieli tekisin hetken tunnehuumassa. Koitan harjoitella impulssikontrollia paremmaksi.

Virallinen mielipiteeni, ja täten absoluuttinen totuushan siis on, että jokaisella on oikeus tunteisiinsa. Sun syöpä, sun tunteet ja sun prosessi. Jos haluat märehtiä syöpää, niin märehdi! Ei kenelläkään ole oikeutta tulla kieltämään ajatuksia, yksiselitteisesti. Joku on onnellisempi kun puskee ajatuksen pois mielestään täysin, joku toinen taas tarvitsee prosessissaan sitä märehtimisaikaa. Joku kolmas taas jotain muuta.

Tee sinä sitä mikä sulle sopii.

Haistata paskat kaikille jotka besserwisseröi ja yrittää sanella mitä muitten kuuluu tuntea ja ajatella.


Onnistumiseksi sanon sen, että yritin olla kiroilematta ja siinä kyllä onnistuin aika hyvin.

Kerroin yleisölle kakkatarinan, se juttu räjähtävästä sytoripulista, kun olin spreijannut yhden vessan seiniä myöten. Koitan kaivaa linkin siihen jostain, jos jaksan ja muistan, on se täällä blogissa jossain.

Nyt voisin kirjoittaa ansioluettelooni, miten olen kertonut räjähtävän kakkaepisodin lähes satapäiselle yleisölle, ja muistaakseni ainakin kaksi nauroi. Tai saattoi siellä olla useampikin jotka vähän hymyili toisesta suupielestä, on se sen verran hauska tarina jopa omasta mielestäni.

Mainokset
Ajatuksia syövästä · suru · Yleinen

Hyvää matkaa, mummu

Niin tämäkin päivä tuli, viimeinen isovanhemmistani on nyt kuollut. Mummu lähti viime yönä viikon kestäneen vatsataudin päätteeksi.

En oikein osaa surra vielä, sillä mummu oli sairastanut Alzheimeria niin monta vuotta, että mummun poismenoa oli hiukan jo varovasti uumoiltu viimeiset viitisen vuotta. Mietitty, kuinka kauan tätä jatkuu, ja paljonko lopulta tehdään 95-vuotiaan mummelin pelastamiseksi, jos jotain tapahtuisi. Mummu oli onneksi tehnyt hoitotestamentin, joten hän sai olla hyvässä hoidossa vanhainkodissa loppuun asti, ilman sairaalahoitoa tai muita toimenpiteitä, enkä ole kuullut että lähdön hetki olisi ollut millään tavalla dramaattinen.

Tuntuu, että olen vuosien varrella valmistautunut kohti tätä vääjäämätöntä tapahtumaa jo niin pitkään, ettei nyt tunnu vielä oikein miltään. Tietysti tunteet ovat erilaiset kuin jos kyseessä olisi ollut oma vanhempi ja jotenkin vanhuuteen kuolema tuntuu kuuluvan luonnollisena osana elämänkaarta.

Toivon, että minäkin voisin viettää 95-vuotispäivääni joskus.

Paitsi jos sairastun Alzheimeriin tai johonkin yhtä tuhoisaan paskatautiin, niin sitten eutanasia tai nopea, helppo kuolema.


Hukutan itseni töihin, eli opiskeluun ja satunnaisiin pieniin keikkahommiin. Koeviikot ja harkkatöitten deadlinet painavat päätä vuoden hirveimmän urakan voimin ja koitan vaan selvitä hengissä tästä kuukaudesta. Jos hyvin käy, en joudu uusimaan kursseja myöhemmin, joten toukokuussa helpottaa. Toivottavasti.


Syöpärintamalta ei mitään uutta. Edellisen kerran olin kuvattavana tammikuussa sen mainitsemani keuhkoknöölin takia eikä silloin löytynyt mitään syöpään viittaavaa. Nyt on monia uusia oireita jotka saattavat ehkä liittyä syöpään, ehkä ei. Ehkä ne ovat lääkitysten kumuloituvia sivuoireita, ehkä ei. Ehkä ne johtuvat stressistä, ehkä ei. Ehkä ne ovat seurausta siitä, etten ole viime aikoina huolehtinut kunnostani liikkumalla riittävästi, ehkä, todennäköisesti.

Olen jokatapauksessa laiminlyönyt soittoja syöpiksen suuntaan, sillä kuvittelen, että tammikuun kontrollit olivat niin vähän aikaa sitten, etteivät nämä oireet voisi olla, todennäköisesti, tuskinkaan, syövästä johtuvia. Tiedän, että jos ja kun lähden soittelemaan oireistani, niin minulle tyrkätään vähintäänkin käyntiaika, eikä siihen nyt ole henkisiä paukkuja yhtään. Kenties saattaisivat laittaa lähetteen suoraan kuvauksiin, enkä jaksa nyt sitäkään.

Toukokuussa minulla on aikaa panikoida ja viettää piinaviikkoa. Piinaviikolla ei pysty suoriutumaan yhtään mistään, ainoastaan pelkäämään kauhusta sekaisin ja tuijottelemaan demoneitaan kasvokkain. Piinaviikko on aika tutkimuksesta tuloksiin, siis se piinaviikko.

Fiilikset juuri nyt ja varmaan ainakin kuun loppuun saakka:

Ajatuksia syövästä · Syövän jälkeen · Yleinen

Anu Silfverberg & kauneusihanteet

Olen aina tykännyt aivan valtavasti Anu Silfverbergin kirjoituksista, omasta kirjahyllystä löytyy ehdoton klassikko Äitikortti, jota suosittelen varauksetta kaikille.

Apu-lehti: Miksi toteuttaa kauneusihanteita, joita inhoaa? Anu Silfverbergin hieno essee ulkonäköpaineista

Silfverbergin loistava kirjoitus tämäkin, eli pohdintaa kauneusihanteista. Meistä rintasyöpäläisistä hyvin moni on sisäistänyt vähän liiankin hyvin ulkonäköpaineet. Tämän huomaa monista tuhansista pienistä sanoista ja eleistä, kyynelistä, surusta, epävarmuudesta, niistä kymmenistä ja sadoista vertaistukiryhmien tapaamisista, joissa surraan menetettyä ulkonäköä.

Aivankuin naiseus olisi kiinni yhdessä (tai kahdessa) rinnassa. Sitten se menetetään, kun vähän mätisäkkiä silpaistaan.

Ei se niin mene, vaikka se ehkä saattaisi siltä hetken aikaa tuntua. Mutta ei se niin mene.

Oma ihmisyyden, naiseuden, seksuaalisuuden ja oman itsen tunne on jotain syvempää, jotain, mikä ei ole kiinni vain yhdessä kehon osasessa. Muutenhan se murenisi joka kerta kun yksikin luomi leikataan pois tai kun hiuksia lyhennetään. Kuka muistaa enää Samsonin tarinaa raamatusta, puhumattakaan että uskoisi voimien sijaitsevan hiuksissa?

Ymmärrän voimaannuttamisen tärkeyden ja hyvän olon, sen tunteen kun viihtyy omissa nahoissaan. Se ei ole suinkaan itsestäänselvyys.

Toivon kuitenkin, että jokainen löytäisi itsestään sen hyvän olon, sellaisen fiiliksen ettei välitä paskaakaan mitä muut ajattelee tai mitä oma alitajunta väittää peiliin katsoessa. Toivon, että jokainen voisi löytää edes sellaisen siedettävän olotilan jossa pystyy olemaan omassa kehossaan vihaamatta tai inhoamatta sitä aktiivisesti koko ajan.

Kehoaan ei ole pakko rakastaa ehdoitta, tiedän että se on monesti vaikeaa. Kehossaan voi silti viihtyä ja toivottavasti niin, ettei ahdista. Ainakaan jatkuvasti.


Jos olen linkannut tämän jo aikaisemmin, niin en muista yhtään. Niin hyvä että sietää kerrata. #sorisiitä

Ajatuksia syövästä · Eniten vituttaa kaikki · suru · Yleinen

Joutsenten yö

Tämän hetken muistaa:
meidän kuolleittemme sielut ovat tulleet,
minun kuolleitteni minun luokseni,
sinun kuolleittesi sinun,
ja ne laulavat,
tervehtivät meitä laulaen,
ja silmiemme vedet
yhtyvät sateen vihmontaan.

Kuuntele: tuttuja ääniä
Et ole yksin, ne sanovat
et ole yksin.
Ja ainoastaan niiltä minä haluan
ottaa tämän vakuutuksen vastaan.

Eeva Kilpi

”Joutsenten yötä, syöpään menehtyneiden muistohetkeä, vietettiin Leppävirralla 24.3.2018. Syöpään sairastuneiden Siskojen ja omaisten voimin rakensimme kynttiläsydämen ja luimme ääneen edesmenneiden nimet.” Siskot Ry


Tämä alkuvuosi on ollut raskas. Tammikuusta alkaen olen ollut jonkinlaisen räkätaudin kourissa, korkeintaan yhden käden sormilla laskettavan määrän päiviä terveenä.

Ääni käheä, kurkku kipeä ja/tai karhea, yskittää. Joka ikistä paikkaa kolottaa. Päätä särkee.

Kuvittelen vähän väliä kuinka syöpä on nyt varmasti tehnyt etäpesäkkeen sinne tai tänne, minne kulloinkin jäytää, juilii ja koskee.

Ei auta ajatuksiin se, että kontrolleissa ei ole mitään näkynyt, alitajunta se siellä jyllää.


Eniten harmittaa kaksi asiaa:
1. En pysty tekemään podcasteja niin kauan kun ääni on rikki.
2. Opiskelu on hirvittävää sinnittelyä ja pelkään, että jää jokunen kurssi tai pari rästiin, joten saatan joutua tekemään rästikurssit pois alta samaan aikaan kun väännän kasaan opinnäytetyötä. Ei todellakaan mikään ihannetilanne.

En edes aloita saatanallisen huonosta nukkumisesta, jatkuvista kivuista ja kolotuksista, peräpukamasta, uusiutuneesta herpeksestä, painonnoususta, työharjoittelupaikan saamisen vaikeudesta, rahattomuudesta tai niistä tuhannesta ja yhdestä kenkkumaisesta riesasta mitkä pyörii tässä samaan aikaan.

Jos vielä kerrankin kuulen jonkun vääräleuan toteavan myhäillen ”No kuule sellaista se elämä on, AJATTELISIT POSITIIVISESTI, heh!” niin heitän kahvikupilla päin.

Saatanan posetiivarit.

Ajatuksia syövästä · Lehtiartikkelit · Yleinen

Viina, sauna, terva, tai sitten kuolema.

Hiljaista on ollut, sillä täällä ollaan sairastuvalla. Eli kotona. Eli sairaana. Eli räkätaudissa, ei syövän kourissa.

Labroissa olen juossut taas viime aikoina, ei mitään erityistä näkyvissä. Hyvä niin, ja jatkukoon näin.

Opiskelujen ohella en ole jaksanut enkä kyennyt suoriutumaan yhtään mistään muusta kuin siitä, että nipin napin selviän arjesta hengissä, joten kaikilla tavoilla olen viettänyt hiljaiseloa. En jaksa osallistua ylimääräisiin menoihin, en jaksa tavata ihmisiä (ja koitan välttää tartuttamasta muita, jos tämä räkätauti olisi vielä tartuttavassa vaiheessa labratuloksista huolimatta) ja yritän ehtiä nukkumaan tarpeeksi, mikä tuskin koskaan onnistuu. Kurkku on niin kipeä että nieleminen on työtä ja ääni on käheä, välillä häviää tyystin.

Todella loistava ajoitus saada tällainen räkätauti, jos edes harkitsee nauhoittavansa podcasteja! Siis aivan nappiajoitus kerta kaikkiaan!

Otsikko on harhaanjohtava, kun en viinaa enää juo ollenkaan. Elän spartalaisen nunnan elämää. Säästelen maksaani ja rahaa. Arki on ihanan tylsää, ja jos pitäisi valita syöpää vai tylsyyttä, niin valitsen ehdottomasti ihanan tasaisen tylsyyden, sillä itseni tai puolison kanssa minulla ei ole koskaan ollut tylsää, ei oikeasti.

Sitäpaitsi, vaikka hakisin sairaslomatodistuksen ja jäisin kotiin potemaan, niin eihän koulu pysähdy siksi aikaa pauselle. Valitettavasti räkätaudista huolimatta minun on pakko raapia opintoja eteenpäin, jaksoin tai en.


Jos tekee mieli lukea jotain itkettävän surullista mutta kaunista, niin suosittelen seuraavaa lehtijuttua.

Kodin Kuvalehti 21.2.2018: Saattohoidossa oleva Hanna, 32: ”Lapseni voivat muistella minua metsässä, kun tuuli suhisee puissa”

Täällä voit tehdä lahjoituksen Hannan muistometsään: http://hannanmuistometsa.fi/

“It is foolish to tear one’s hair in grief, as though sorrow would be made less by baldness.”
― Marcus Tullius Cicero

Yleltä löytyy lyhyt videonpätkä Hannasta.

Ylen juttu Hannasta 23.2.2018