Ajatuksia syövästä · levinneisyys · pelko · suru · Yleinen

Astridin viimeinen kirja

Ostin Astrid Swanin Viimeisen kirjansa heti kun se ilmestyi. Marssin suoraan Suomalaiseen Kirjakauppaan matkalaukkuineni tullessani Kiinasta opintomatkalta. Kuvittelin lukevani tätä junassa, mutta en päässyt ensimmäistä sivua pidemmälle, kun tulvaportit jo aukenivat.

Aloitin ja lopetin kirjan eilen. Välillä söin, välillä join, sitten taas luin. Pääsin yli 100 sivun ennenkuin itkin ensimmäistä kertaa, vaan ei jäänyt viimeiseksi.

En muista milloin viimeksi olisin lukenut jotain näin vaikuttavaa ja koskettavaa. Tottakai koskettavaa, koska itsekin elän tätä syöpähelvettiä, joskin vielä jonkinlaisessa välitilassa.

Muistan hämärästi lukeneeni jonkin arvostelun jossa arvostelija väitti sukutarinoita sekaviksi. Itse en huomannut minkäänlaista sekavuutta, päin vastoin. Tarinat soljuivat kauniisti toisiinsa. Mietin, että oliko arvostelijalta jäänyt ymmärtämättä se, että tätä ei ole kirjoitettu kronologiseen järjestykseen vaan teemoittain? Mielestäni se oli jopa alleviivaten selkeää, varsinkin kun luvut on eroteltu otsikoin.

Kronologisesti etenevät kirjat eivät välttämättä ole aina yksinkertaisempia tai huonompia, mutta ne sortuvat usein lukijan aliarviointiin ja vääntävät turhaan rautalankaa. Nautin valtavasti Swanin kirjoitustyylistä, varsinkin kun näin harvoin saa nauttia tekstistä joka ei lässytä eikä aliarvioi lukijaansa, vaan luottaa meidän pysyvän mukana tekstin polveillessa, myös niissä osioissa jotka ovat entistä enemmän tajunnanvirtaa ja tunnetta.

Voin olla väärässäkin, mutta ne jotka pitävät teosta sekavana/epäselvänä, voisivat miettiä A. omaa osaamistaan ja kokemustaan lukijoina, ja B. sitä, että ehkä tämä kirja puhuttelee tarkoituksella eri ihmisiä [kuin sinua joka et ymmärrä], eikä ole tarkoituskaan että kaikki pitää selittää auki tarjottimella.


Sivu 159:

Mutta kuolema tihkuu sisään säröistä ja lusikoi kauniita nuoria naisia mukaansa läheltäni. Naisia, jotka olen tavannut syövän takia. Katson kuolleiden naisten selkiä, kävelen heidän perässään polkua. Haistan heidän hiuksiaan ja arvaan, että he hymyilevät. Kuolema muuttuu henkilökohtaiseksi. Suren sitä.


Sivu 165:

Jos selviytymiskeinoni ennen sinua oli pysytellä liikkumattomana karhun edessä, se on ollut syntymästäsi lähtien aivan päinvastainen: Olen juossut kohti karhuja. Olen juossut halaamaan niitä ja antanut itseni kiintyä kaikkeen ja kaikkiin, vaikka sehän juuri on vaarallisinta. Hillun karhujen seurassa. Ei haittaa, että altistun menetyksien tuottamalle surulle.

En pelkää enää surua, koska muistan, että se on merkki rakkaudesta.

Rakastan sinua ikuisesti,

Mamma


Kun Suomessa joku syöpää sairastava julkaisee kirjan jonka haluaisit lukea, suosittelen, että ostat sen kirjan. Jos et pysty ostamaan kirjaa, lainaa se kirjastosta. Tekijä on palkkansa ansainnut. Tätä ei kuolema muuta, vaan sitä suuremmalla syyllä palkkiot lohduttaa surevaa puolisoa ja lapsia.

Kääntöpuolella on se, että jos kirjojen menekki ei ole riittävä, niitä ei jatkossa enää julkaista, tai julkaistaan entistä vähemmän.

Astridin kirjasta voin vilpittömästi sanoa etten ole lukenut parempaa suomenkielistä kirjaa vuosikausiin. Niin moneen vuoteen etten pysty edes laskemaan. Ja ne jotka eivät ymmärrä tai eivät arvosta, ovat väärässä. Jaetulla ykkössijalla oli aikaisemmin Laura Saven Paljain jaloin, mutta nyt se tippui kakkossijalle. Enkä tarkoita pelkästään syöpäläisten kirjoja, vaan kaikkia kirjoja.

Bonus: Astrid on lukenut kirjansa itse äänikirjaksi, jonka voi kuunnella ainakin Bookbeatissa

Eniten vituttaa kaikki · suru · Yleinen

Hyvästi Anni

Anni L. 1988 – 2018.

Vitun paskasyöpä vei sinut pikavauhtia, saatana. Elämä ei todellakaan ole reilu, se vaan on.

Hyvää matkaa Anni, missä ikinä oletkin. Ehdit viettää ne 30-vuotispäivät sittenkin, vaikka parasta ennen-päiväys oli ja meni aikaa sitten.

Roosa Nauha: Annin potti

Ajatuksia syövästä · suru · Yleinen

Hyvää matkaa, mummu

Niin tämäkin päivä tuli, viimeinen isovanhemmistani on nyt kuollut. Mummu lähti viime yönä viikon kestäneen vatsataudin päätteeksi.

En oikein osaa surra vielä, sillä mummu oli sairastanut Alzheimeria niin monta vuotta, että mummun poismenoa oli hiukan jo varovasti uumoiltu viimeiset viitisen vuotta. Mietitty, kuinka kauan tätä jatkuu, ja paljonko lopulta tehdään 95-vuotiaan mummelin pelastamiseksi, jos jotain tapahtuisi. Mummu oli onneksi tehnyt hoitotestamentin, joten hän sai olla hyvässä hoidossa vanhainkodissa loppuun asti, ilman sairaalahoitoa tai muita toimenpiteitä, enkä ole kuullut että lähdön hetki olisi ollut millään tavalla dramaattinen.

Tuntuu, että olen vuosien varrella valmistautunut kohti tätä vääjäämätöntä tapahtumaa jo niin pitkään, ettei nyt tunnu vielä oikein miltään. Tietysti tunteet ovat erilaiset kuin jos kyseessä olisi ollut oma vanhempi ja jotenkin vanhuuteen kuolema tuntuu kuuluvan luonnollisena osana elämänkaarta.

Toivon, että minäkin voisin viettää 95-vuotispäivääni joskus.

Paitsi jos sairastun Alzheimeriin tai johonkin yhtä tuhoisaan paskatautiin, niin sitten eutanasia tai nopea, helppo kuolema.


Hukutan itseni töihin, eli opiskeluun ja satunnaisiin pieniin keikkahommiin. Koeviikot ja harkkatöitten deadlinet painavat päätä vuoden hirveimmän urakan voimin ja koitan vaan selvitä hengissä tästä kuukaudesta. Jos hyvin käy, en joudu uusimaan kursseja myöhemmin, joten toukokuussa helpottaa. Toivottavasti.


Syöpärintamalta ei mitään uutta. Edellisen kerran olin kuvattavana tammikuussa sen mainitsemani keuhkoknöölin takia eikä silloin löytynyt mitään syöpään viittaavaa. Nyt on monia uusia oireita jotka saattavat ehkä liittyä syöpään, ehkä ei. Ehkä ne ovat lääkitysten kumuloituvia sivuoireita, ehkä ei. Ehkä ne johtuvat stressistä, ehkä ei. Ehkä ne ovat seurausta siitä, etten ole viime aikoina huolehtinut kunnostani liikkumalla riittävästi, ehkä, todennäköisesti.

Olen jokatapauksessa laiminlyönyt soittoja syöpiksen suuntaan, sillä kuvittelen, että tammikuun kontrollit olivat niin vähän aikaa sitten, etteivät nämä oireet voisi olla, todennäköisesti, tuskinkaan, syövästä johtuvia. Tiedän, että jos ja kun lähden soittelemaan oireistani, niin minulle tyrkätään vähintäänkin käyntiaika, eikä siihen nyt ole henkisiä paukkuja yhtään. Kenties saattaisivat laittaa lähetteen suoraan kuvauksiin, enkä jaksa nyt sitäkään.

Toukokuussa minulla on aikaa panikoida ja viettää piinaviikkoa. Piinaviikolla ei pysty suoriutumaan yhtään mistään, ainoastaan pelkäämään kauhusta sekaisin ja tuijottelemaan demoneitaan kasvokkain. Piinaviikko on aika tutkimuksesta tuloksiin, siis se piinaviikko.

Fiilikset juuri nyt ja varmaan ainakin kuun loppuun saakka:

Ajatuksia syövästä · Eniten vituttaa kaikki · suru · Yleinen

Joutsenten yö

Tämän hetken muistaa:
meidän kuolleittemme sielut ovat tulleet,
minun kuolleitteni minun luokseni,
sinun kuolleittesi sinun,
ja ne laulavat,
tervehtivät meitä laulaen,
ja silmiemme vedet
yhtyvät sateen vihmontaan.

Kuuntele: tuttuja ääniä
Et ole yksin, ne sanovat
et ole yksin.
Ja ainoastaan niiltä minä haluan
ottaa tämän vakuutuksen vastaan.

Eeva Kilpi

”Joutsenten yötä, syöpään menehtyneiden muistohetkeä, vietettiin Leppävirralla 24.3.2018. Syöpään sairastuneiden Siskojen ja omaisten voimin rakensimme kynttiläsydämen ja luimme ääneen edesmenneiden nimet.” Siskot Ry


Tämä alkuvuosi on ollut raskas. Tammikuusta alkaen olen ollut jonkinlaisen räkätaudin kourissa, korkeintaan yhden käden sormilla laskettavan määrän päiviä terveenä.

Ääni käheä, kurkku kipeä ja/tai karhea, yskittää. Joka ikistä paikkaa kolottaa. Päätä särkee.

Kuvittelen vähän väliä kuinka syöpä on nyt varmasti tehnyt etäpesäkkeen sinne tai tänne, minne kulloinkin jäytää, juilii ja koskee.

Ei auta ajatuksiin se, että kontrolleissa ei ole mitään näkynyt, alitajunta se siellä jyllää.


Eniten harmittaa kaksi asiaa:
1. En pysty tekemään podcasteja niin kauan kun ääni on rikki.
2. Opiskelu on hirvittävää sinnittelyä ja pelkään, että jää jokunen kurssi tai pari rästiin, joten saatan joutua tekemään rästikurssit pois alta samaan aikaan kun väännän kasaan opinnäytetyötä. Ei todellakaan mikään ihannetilanne.

En edes aloita saatanallisen huonosta nukkumisesta, jatkuvista kivuista ja kolotuksista, peräpukamasta, uusiutuneesta herpeksestä, painonnoususta, työharjoittelupaikan saamisen vaikeudesta, rahattomuudesta tai niistä tuhannesta ja yhdestä kenkkumaisesta riesasta mitkä pyörii tässä samaan aikaan.

Jos vielä kerrankin kuulen jonkun vääräleuan toteavan myhäillen ”No kuule sellaista se elämä on, AJATTELISIT POSITIIVISESTI, heh!” niin heitän kahvikupilla päin.

Saatanan posetiivarit.

suru · Yleinen

Hyvää matkaa Sanna

Sain juuri suru-uutisen, aivan ensimmäinen vertaistukikaverini Sanna on kuollut eilen. Hänen puolisonsa kertoi että lähdön hetki oli rauhallinen ja hän sai olla vierellä viimeiseen asti. Heilläkin pieni lapsi.

Suru ja ikävä on valtava, koen vahvasti varsinkin kun olimme niin saman ikäisiä, myös lapset.

Hyvää matkaa sateenkaarisillan tuolle puolen. Minä muistan.

Sanna 1970-2018.

Vittu mä vihaan tätä paskasyöpää saatana.

https://friskissvettis.fi/blog/2018/02/26/into-ja-ilo-sannaa-muistellen/

Ajatuksia syövästä · suru · Yleinen

Hyvää matkaa Inkeri

Tällä kertaa viikatemies vei Tuonelaan yhden läheisistä vertaistukikavereista. Inkeri oli potenut jo useita vuosia levinnyttä rintasyöpää, joten eihän tätä täytenä yllätyksenä voi ajatella, mutta surettaa miten armoton syöpä on.

Ajatukseni ovat Inkerin lasten luona.

suru · Yleinen

Pirjoa muistaen

Hyvää matkaa Pirjo. Minä muistan.

En tiedä Pirjon tarkempaa syntymäpäivää, mutta ikää oli kuitenkin vähän päälle 60 vuotta. Tuntuu siltä niinkuin aivan äskettäin olisi juteltu ja suunniteltu seuraavia vertaisryhmän tapaamisia. Harmittaa tämä vitun paskasyöpä joka kerta.