Eikä tuloksia vieläkään.

Paitsi labrat, niissä ei ollut mitään varsinaisesti uutta, eli sen osalta saan huokaista helpotuksesta.

Kirjoitin aikaisemmin että vuosikontrollin tulokset olisin jo saanut, mutta eihän se sitten niin mennytkään. Onkologin vastaanotolla selvisi, että ultrauslähete oli unohtunut ja syksyn ruuhkien johdosta pääsen ultrattavaksi vasta ensi viikolla, vaikka aikaa varailtiin samantien.

Olen ollut kohtalaisen rauhallisin mielin. Labratulosten normaalius auttaa toki, vaikka tiedänkin, että yleensä levinneisyys oireilee siten, että siinä vaiheessa kun se alkaa näkyä labroissa, niin se on yleensä jo edennyt aika pitkälle. Labratulokset saattavat siis näyttää hyvinkin pitkään normaaleja tuloksia, vaikka syöpä olisi jo ehtinyt itämään ties kuinka pitkään.

Ultraus on ehkä suosikkitoimenpiteeni, useastakin syystä. Melkein kaikki ultraajat ovat pyytäessäni kääntäneet näytön niin että pystyn itsekin seuraamaan mitä kuun pinnan näköistä röpelöä näkyy, ja selittäneet samalla tutkimuksen kulkua. Tykkään siitä valtavasti. Ultran tuloksia ei tarvitse juuri koskaan odotella vaan siinähän se selviää samalla.

Ainoa mistä en todellakaan tykkää ultrauksessa on sitten se, että jos sieltä jotain löytyy ja siitä otetaan koepala/paksuneulanäyte, niin sen tulosta joutuu sitten kauhulla odottelemaan, mutta parasta tähän asti on ollut se, että mitään ei ole löytynyt. Poislukien tietysti se ensimmäinen kerta josta diagnoosinkin sain…

Olen hukuttanut itseni kaikenlaiseen muuhun puuhasteluun jotta saan pidettyä ajatukset poissa tulevasta tutkimuksesta. Mikrofoni on hankittu ja opettelen käyttämään editointiohjelmaa ja toivon mukaan saan lähiaikoina julkaistua podcastin ensimmäisen jakson.

Käsitöitä syntyy kuin liukuhihnalta, kaikenlaiset harrastukset starttaavat syksyisin, lapsi on aloittanut elämänsä ensimmäisen tanssiharrastuksen, minä siirryin töistä taas opintovapaalle ja kurssit ovat alkaneet.

Vein lapsen tänään ensimmäistä kertaa päiväkotiin niin että lähdin itse pois, tosin vain puolikkaaksi päiväksi, huomenna hän aloittaa normaalin päivärytmin. Viime viikolla kävimme tutustumassa siten, että olin itse parisen tuntia mukana. Oli todella kivaa päästä katsomaan omin silmin minkälainen päivärytmi ja ”tyyli” heillä on. Meillä on käynyt todellinen tuuri ja onni, että naapurissamme on ihana pienehkö päiväkoti jonne saimme lapselle paikan ja matka kestää kävellen n. 5min.

Olen miettinyt paljon sitä, että mitä haluaisin tehdä jos syöpä todettaisiin levinneeksi/uusiutuneeksi? Olen panostanut aikaani sellaisiin asioihin joita tekisin jokatapauksessa, riippumatta kontrollien tuloksesta. Nämä ajatukset kirkastavat omaa priorisointia ja ajankäyttöä helposti: Mitkä ovat ne asiat joita haluan tehdä elämässäni kaikista eniten?

Kaikki muu on alemmalla prioriteetilla enkä stressaa yhtään mistään ”turhasta”. Olen harjoitellut luopumista, sekä hyvässä että pahassa. Päästämään irti asioista jotka ovat riippakiviä ja todennut, että miksi tuhlaisin aikaa ja energiaa kivireen vetämiseen? Aikani on arvokasta, en halua tuhlata sitä.

Hyvistä asioista luopuminen on katkeransuloista. Olen harjoitellut mielikuvissani sitä, kuinka käy lapsen ja puolison, jos minä kuolisinkin nuorena. Olen antanut tilaa puolisolle luoda läheistä suhdetta lapseemme, niin etten äitinä ota ensisijaista roolia perheessä. Imetyksen poisjääminen on helpottanut tätä prosessia huomattavasti, kun en ole koskaan ollut sillä tavalla fyysisesti kiinni lapsessa, riippuvainen lapsen ruokinnasta.

Meillä lapsen isä on yleensä se ns. ensisijainen huoltaja ja minä olen ”kakkosluokan kansalainen” joka ei kelpaa välttämättä edes pyyhkimään lapsen pyllyä. Välillä kismittää ja surettaa, mutta on tässä hyviäkin puolia. Ollessani lapselle se kakkosvaihtoehto, minulla on vähemmän vastuuta ja velvollisuuksia, eikä lapsi pompota minua yhtä paljon.

Voi toki olla niinkin, että lapsi ei pompota minua koska tietää että olen tiukempi ja napakampi kuin puolisoni, jonka kiltteyttä uhmaikäinen muksu käyttää hyväkseen…

Onnellisena voin todeta, että vaikka minulle kävisi mitä, niin on ihanaa nähdä että lapsi ja puoliso tulevat pärjäämään aivan loistavasti. Heillä on läheinen ja lämmin suhde ja he kyllä pärjäävät, kävi miten kävi. Puolisoni osaa pyörittää arkea jopa sujuvammin kuin minä, vaikka aika hyväksi olen siinä kehittynyt itsekin.

Syksy on lempivuodenaikani. Tämä syksy erityisesti, sillä opintoni ovat todella hyvällä mallilla, minulla on energiaa ja vointi on hyvä, lapsi on vihdoin 3-vuotias ja alkaa muistuttaa ihmistä, asiat sujuvat. Minulla on hoitokontakti psykiatriselle, olen aloittanut käynnit siellä, ja olen saanut uudet lääkitykset, mutta niistä kerron lisää myöhemmin.

Ja kunhan selviän tästä kontrollista puhtain tuloksin, niin tilastollisesti mahdollisuuteni alkavat olla reilusti voiton puolella.