Opiskeluhan on vähänkuin lomaa töistä, varsinkin opintovapaalla. Rahaa tulee ovista ja ikkunoista kun vaan persiillään istuu. Kurssit on helppoja, senkus torkkuu powerpoint-sulkeiset läpi ja käy riipustamassa kokeessa pari lausetta. Fysiikan, kemian ja matematiikan pääsee läpi kun opettelee ulkoa miltä sivulta kaavastokirjassa ne löytyy.
Joskus mietin, olisiko opiskelu helpompaa jos en kärsisi minkäänlaisista syöpähoitojen sivuvaikutuksista? Enhän edes tiedä tarkalleen minkälaisia kognitiivisia ongelmia ne ovat minulle aiheuttaneet. Lähimuisti on kuraa, mutta voisihan se olla kuraa siksikin että takana on vauvavuosi.
Toisaalta, opiskellessa on pakko harjoittaa aivoja. Se taas auttaa muistiongelmista toipumiseen. Aivot ovat kuin lihas, niitäkin voi treenata. Käsityöt, erityisesti neulominen, auttaa muistiongelmiin ja lisää onnellisuutta, sanoo tutkimus. Luin sen Iltasanomista, joten…
Huomenna fysiikan välikoe. Miten se opiskelu tuntui 10-15 vuotta sitten niin helpolta? Lukio oli tuoreena muistissa ja nuorempana kaikki oli jotenkin… helpompaa. Oppiminen nopeampaa, univelka ei vaivannut vaikka olisi lukenut tentteihin 2 vuorokautta putkeen pelkän kahvin ja energiajuoman voimin ja sitten vielä käytiin baarissa tanssimassa valomerkkiin asti.
Nykyään tuntuu siltä että reväytän jonkun lihaksen jos yritän kammeta itseäni ylös sängystä alle 5h yöunien jälkeen. Tai sanotaan alle 6h yöunien jälkeen. Olen joutunut tekemään niin jo useamman kerran tässä viimeisten parin viikon aikana, sillä meillä on lukukauden hirvein tenttisuma, kaikki deadlinet erääntymässä.
Tänään kävelin ensimmäistä kertaa kokeesta ulos jättäen tyhjän paperin.
Onneksi toistaiseksi saldo on vain 1 uusinta tammikuussa, muut kokeet ovat menossa kirkkaasti läpi. Tuonkin kokeen skippasin siksi, etten halunnut kurssista numeroksi 1 tai 2. Ammattikorkeassa ei voi mennä uusintatenttiin jos on saanut hyväksytyn suorituksen, vaan uusintaan pääsee hylätyllä. Laskelmoin, että tuo yksi uusinta tammikuussa antaa minulle aikaa panostaa niin, että saisin keskiarvon pidettyä arvosanassa 3 tai yli.
Kun minua 1/3 nuoremmat luokkakaverit nitisee siitä miten paljon meillä on tehtävää ja miten vähän aikaa jää huvitteluun, niin yritän pitää pokkaa. Joskus kyllä tuntuu siltä että silmäni pyörähtävät päässä sen verran pahasti että hyvä jos eivät tipahda ulos kuopistaan. Tekisi mieli sanoa että kokeilkaapas opiskella lapsen/lasten kanssa ja kaupan päälle syöpähoidot, niin tiedätte mitä se vapaa-ajan ja energianpuute oikeasti on.
Itseasiassa, olen tainnut sanoa jo muutaman kerran, että jos jollakulla on vielä vapaa-aikaa jäljellä, niin kokeilkoot hankkia lapsen, sitten tietää mitä se opiskelu on, kun siihen lisätään HC-vaikeustaso.
Ehdin jo iloita että kappas, huomisen fysiikan kokeen jälkeen ei pitäisi olla enää muita isoja juttuja tällä viikolla, kunnes muistin että ylihuomenna pitää palauttaa yksi harkkatyö ja torstaina on taas yksi matematiikan koe. Puhumattakaan niistä hommista joilla ei ole tarkkaa deadlinea mutta jotka on silti tehtävä noin viikon sisällä. Tai ensi viikon koeputkesta.
Saan kohta syövän tästä opiskelutahdista. Eikun ähäkutti, sain jo!
Ja aion avata punkkupullon kunhan tämä urakka on valmis ja pääsen hyvin ansaitulle joululomalle. Vaikka siitäkin saa kuulemma syövän.
Nuoren naisen rintasyöpä. 
Hei, mielenkiintoista lukemista oli se ”Opiskelu”-juttu. Tiedossani jo oli, että sinulla on opiskelupaikka ammattikorkeakoulussa. Voisitko hiukan kertoa pääsykokeista. Jouduitko ne suorittamaan syöpähoidon jälkeen? Oliko pääsy tiukka ja kuinka helposti läpäisit ne pääsykokeet. Kysyn sen takia, että pojallani käden lymfaturvotuksen johdosta nyt on kuntoutus ja uuteen ammattiin koulutus. Hän yritti kolme eri oppilaitosta (AMK) ja ei pääsyt. Toiseen AMK:un suoritti kokeita kahdesti (keväällä ja syksyllä), ja sama tulos. Toisessa haastattelussa haastateltava, joka tiesi tilanteesta, jopa neuvoi hakeutua muualle, kuten kansanopisto (maksullinen). Itse kokelas sanoi, että hänestä tuli jotenkin saamaton ja dementtikö, eli hoidolla on merkitys ja haittana on nimenomaan oppimisvaikeuksia. Ainoa, mitä onnistui, että sopiva ammattilaitos, jossa nyt hän (28 vuotta) joutuu istumaan samassa penkissä 16-17 kaverien kanssa. Eli jos lyhyesti kerrot, niin kiitos kokemuksestasi.
TykkääTykkää
Viimeinen syto-tiputus oli tosiaan heti uutena vuotena 2015, tammikuun ensimmäisenä arkipäivänä. Sädehoito ajoittui tammikuun puolivälistä helmikuun loppuun. Yhteishaku ammattikorkeakouluihin oli muistaakseni helmi-maaliskuussa 2015, en enää muista tarkalleen. Osallistuin yhteishakuun siten, että laitoin netissä sähköisesti hakemuksen ja etsin vanhojen ylioppilastodistusten ja lukion päästötodistuksen ja otin niistä kopiot sekä laskin keskiarvon, sillä keskiarvoa kysyttiin yhteishakulomakkeella. Kesäkuun alussa oli muistaakseni pääsykokeet, tai kesäkuun puolivälin tienoilla.
Pisteet koostuivat sekä todistuksista saatavista pisteistä että pääsykoepisteistä. En olisi päässyt ammattikorkeaan sisään jos lukion päästötodistus ja ylioppilaskirjoituksissa saamani arvosanat eivät olisi olleet todella hyviä. Sain todistuksista pisteitä yhteensä 37.
Pääsykokeissa oli 10 pisteen leikkuri, eli pääsykokeista piti saada vähintään 10 pistettä, jotta olisi mahdollisuus päästä opiskelijaksi. Laskeskelin itse kokeen jälkeen että olisin antanut itselleni ehkä 10-15 pistettä, mutta kun tulokset tulivat, sainkin pääsykokeesta yhteensä 17 pistettä. Olin siis itse paljon ankarampi arvostelija kuin pääsykokeen oikeasti arvostelleet opettajat 🙂
Kokonaispistemääräni oli siis 37 + 17, eli yhteensä 54. Näillä 54 pisteellä pääsin opiskelemaan ja omassa pääaineessani se riitti nipin napin. Joissain pääaineissa/linjoilla olisi päässyt vähemmilläkin pisteillä, se riippuu niin paljon siitä mitä alaa on hakenut opiskelemaan ja mihin oppilaitokseen.
Pääsykokeisiin lukeminen ei ollut missään nimessä helppoa. Kertasin parhaani mukaan koko lukion pitkän matematiikan ja pitkän fysiikan oppimäärän, sen mitä vauvanhoidolta ehdin. Olisin voinut lukea paljon enemmänkin, mutta lapsenhoito vei todella paljon aikaa ja oma jaksamiseni oli aika huonoa vielä viime keväänä. Onneksi lukion hyvä päästötodistus ja YO-kirjoitusten tulokset auttoivat opiskelupaikan saamisessa, sillä pääsykokeeseen en jaksanut enkä ehtinyt lukemaan sen paremmin. Kemiaa en ole opiskellut aikaisemmin kuin yhden lukiokurssin verran, enkä osannut vastata pääsykokeessa kemian tehtäviin ollenkaan. Tehtävistä osa oli yleistietoa tai pääteltävissä nokkeluudella, osa matematiikkaa, osa fysiikkaa ja osa kemiaa, ainakin insinöörialoilla.
Päätin etukäteen etten kerro rintasyövästä etukäteen, vaan vasta sitten jos saisin opiskelupaikan. Pelkäsin että se voisi vaikuttaa opiskelupaikan saamiseen, vaikka mielestäni ainakaan insinöörialoilla sillä ei ole mitään tekemistä opiskelun ja alalla työskentelyn kanssa. Olen kertonut tilanteesta omalle tutor-opettajalleni (eli luokanvalvojaa vastaavalle opelle) sekä tämän lokakuisen leikkauksen takia ollessani sairaslomalla, laitoin sairaslomatodistuksesta kopion kaikille niille opettajille joitten tunneilta jouduin olemaan poissa. Pääsykokeissa meillä ei ollut haastatteluosuutta ollenkaan, ainoastan kokeet, joten kertaakaan minulta ei kukaan tullut kysymään terveydentilastani, eikä yhteishakulomakkeella tarvinnut vastata mihinkään syöpäkyselyihin.
Sairaslomatodistuksessa näkyy ICD-koodi jolla pystyy googlettamaan mikä diagnoosi on kyseessä, mutta ainakin kaksi opettajaa eivät olleet näin tehneet, sillä he kysyivät minulta jälkikäteen hyvin hienotunteisesti että haluaisinko kertoa sairasloman syyn, ja heille sen sitten kerroinkin suoraan. Molemmat olivat hyvin kannustavia eivätkä ottaneet sitä mitenkään negatiivisesti, tai eivät ainakaan paljastaneet jos jotain muuta ajattelivatkin. Olen saanut lähinnä kehuja siitä miten hienosti olen toipunut ja miten hyvin olen pärjännyt nuorempien ja jaksavampien joukossa. Työtähän se on vaatinut, aivan helvetisti, mutta tyytyväinen olen itsekin.
Sosiaali- ja terveysaloilla hakuprosessi on kuulemma erilainen, eli jonkinlaisia soveltuvuushaastatteluja on. En tiedä niistä sen enempää, sillä en ole koskaan hakenut millekään sellaiselle alalle jossa olisi tarvinnut haastattelutilanteessa vakuuttaa ketään omasta pätevyydestä ja soveltuvuudesta. Jos sellainen haastattelu tulisi vastaan, en tiedä mitä siinä tilanteessa pitäisi vastata syövästä. Pakko kai sitä olisi kertoa totuudenmukaisesti, sillä valehtelukaan ei ole vaihtoehto. Joillain aloilla käden toimivuus ja aikaisemmin sairastettu syöpä saattaisi vaikuttaa töistä suoriutumiseen, jos vaikka pitäisi tehdä raskaita nostoja epäergonomisissa asennoissa tai käsitellä jotain sellaisia aineita ja asioita jotka lisäisivät infektioriskiä… En tiedä. En ole itse koskaan hakenut sellaiselle alalle niin en osaa arvailla enempää. Syövän jälkeen siis. Vuosia ennen syöpää olin opiskelemassa rakennusalan perustutkintoa, aikomuksenani valmistua muurariksi.
Rintasyövän jälkeen olen ajatellut realistisesti tilanteen niin, että en enää haaveile paluusta vanhoihin työpaikkoihini, esim. muurariksi, kirvesmieheksi, siivoojaksi, jne. Fyysisesti rasittavat työt joissa joutuu käsittelemään vaarallisia kemikaaleja tai teräviä työkaluja jotka voivat puhkoa ihon tai ärsyttää kättä, ne ovat kaikki nyt mahdottomuuksia. Lymfaturvotus kun on mulla sen verran paha ja jatkuva, päivittäinen ongelma, että työn pitää olla sellainen jossa voin pitää kompressiopaitaa koko ajan. Tämä tarkoittaa käytännössä kaikkia sellaisia töitä joissa tehdään lähinnä paperihommia ja ollaan toimistotyöläisiä, tai jos töihin sisältyy ihmisten kanssa sosialisointia, niin mikään sairaanhoito tai vastaava ei ole se paras vaihtoehto. Fyysinenkin työ kävisi, jos se olisi hyvin kevyttä eikä tarvitsisi käsitellä mitään kättä rasittavaa tai vaarallista ainetta tai työkalua.
TykkääTykkää
Kiitos vastauksesta, kiitos. Olet hyvin fiksu ja ahkera ihminen, kun jaksat syöpähoidon jälkeen käsitellä tällaisia aineita, kun matikka tai fysiikka. Itse olen lukenut, että syöpähoito todella vaikuttaa muistiin kirjaimellisesti. Sen takia en ihmettele, että muuten fiksu poikani ei onnistu pääsemään opiskelemaan ponnisteluista huolimatta.
Sen lisäksi stressi on toinen vahva tekijä. En oikein usko, että syöpää voi noin vain unohtaa ja aloittaa elämää puhtaalta pöydästä. Se helposti onnistuu, kun kyseessä on eläkeläinen (joka sen lisäksi asuu jossain etelä Espanjan rannikolla, ha-ha), mutta nuoren ihmisen kohdalla tilanne on toinen. Käden turvotus myös määrittelee kohtalon loppuelämäksi, eli hyvin paljon ammatteja on pois suljettu. Mieshenkilölle, joka ei ole viisauden ja ahkeruuden huippu, se on vielä rasittavampi, koska mitä ammattia voi ajatella, jos AMK on erittäin epätodennäköinen vaihtoehto (toimistotyö jne.).
Me poikani kanssa olimme harhassa, että yli 20 vuotta ensimmäisestä syövästä on tarpeeksi pitkä aikaa ja ollaan jo puhtailla vesillä. Äitinä kärsin hirveästi syyllisyyttä, kun omana aikana omaksuin liian helposti asennetta, että unohda syöpä ja elä muina miehenä. Toki, syöpää voi unohtaa, mutta syöpähoito verottaa. Näin nyt väitetään.
Olet suorastaan uskomaton, kun pienen lapsen äitinä jaksat niin hienosti ja hyvällä menestyksellä jatkaa taistelua. Ja vastaat vielä minun kaltaisille tekemällä vertaistukityötä. Kiitos sinulle. Perheesi on onnellinen, kun heillä on sinut.
TykkääTykkää
Toivottavasti pääsisit eroon tuosta syyllisyydestä, uskon että olet tehnyt pojallesi palveluksen kannustamalla häntä elämään normaalisti 🙂
20 vuotta on oikeasti todella, todella pitkä aika, en usko että pojallesi olisi ollut mitään hyötyä elää sitä aikaa pelkäämällä syöpää tai ajattelemalla että ”Sieltä joku syöpä iskee, joku päivä, vain ajan kysymys…”
TykkääTykkää