Netistä löytyykin nyt aivan loistava opas rintasyöpäpotilaan hoitopolusta. Erityisesti ne jotka ovat vasta saaneet diagnoosinsa ja kaikki pelottaa eikä mikään ole tuttua, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan!
Avainsana: sairaala
”Antibioottiresistentti stafylokokki”
Sanat joita ei haluaisi kuulla lääkäreitten aamukierroksella:
”Antibioottiresistentti stafylokokki”
Täällähän minä, edelleen sairaalassa. Kuume on aisoissa, laskee normaalilukemiin aina kun suoneen tuikataan antibiootti ja saan särkylääkkeet heitettyä naamariin. Keho siis reagoi jollain tavalla positiivisesti lääkitykseen. Onneksi en ole poistumiskiellossa, joten olen päässyt käymään kotona antibioottiannosten välissä. Niin pahasta infektiosta ei siis ole kyse että olisin joutunut eristykseen tai infektio-osastolle, sillä sieltä ei turhaan rampata ulkona kantamassa uusia basiliskoja sisään. Jatka lukemista ””Antibioottiresistentti stafylokokki””
Äitimyytti, emovietti & kuolema
Olen aina ollut täysin sitä mieltä, että sukupuolielimet eivät kerro mitään kunkin yksilön kyvyistä hyvään vanhemmuuteen. Olen sitä mieltä edelleen, ehkä jopa entistä vakaammin, jos se nyt on mitenkään mahdollista.
Toki meillä vanhemmuus alkoi paljon dramaattisemmin kuin monella muulla keskivertoperheellä, mutta ehkäpä syöpä toimi minun kohdallani jonkinlaisena katalyyttinä sille, että opettelin päästämään irti napanuorasta jo heti syntymän aikoihin. Kun ei ollut fyysisesti mahdollista kehittää lapsen kanssa symbioosia, niin ei sitä sitten ole osannut kaivatakaan.
Toisaalta, en ole sellaista äitityyppiä joka edes kokisi pakottavaa tarvetta kehittää lapseen symbioottista suhdetta. Jatka lukemista ”Äitimyytti, emovietti & kuolema”
Sairaalassa tylsää joten päivitänpä vähän blogia!
Enää en ihmety kun odotushuoneissa on näitä 7 vuotta vanhoja akkainlehtiä, mutta kyllä ne jaksaa yllättää paskuudellaan!
Asiaan löyhästi liittyen, yksi lempparisivustoistani on Pervocracy jolla on tapana blogata epäsäännöllisen säännöllisesti Cosmopolitanista kieli poskessa mutta ihanan osuvasti.
Tästä linkistä pääset klikkaamaan suoraan Pervocracyn Cosmocking-postauksiin:
http://pervocracy.blogspot.fi/search/label/cosmocking
Tuohtumukseni johtuu tällä kertaa tästä, aivan uskomattoman pöljästä Anna-lehden lööpistä. En nyt aio välittää siitä että tuo kys. lehti oli vuodelta 2011:
”Saavatko äiti ja isä LOMAILLA ILMAN LAPSIA?”
Välittömästi mieleeni tuli monta paljon parempaa kysymystä:
”Saavatko äiti ja isä käydä rauhassa paskalla ilman lasta?”
No ei todellakaan saa. Vessanoven on oltava aina sepposen selällään auki, sillä jos erehdyt toivomaan sekunninkin omaa rauhaa ja laitat oven kiinni, niin se perkuleen rääpäle rääkyy siellä oven takana hirveintä lapsentappoitkuaan ja kuulostaa siltä että saattaa menettää tajunsa sekunnilla millä hyvänsä. Parempi vaan suosiolla avata se ovi tai pitää se koko ajan auki.
Kun tuohon sosiaaliseen vessassakäyntiin tottuu, on joskus hankalaa muistaa laittaa vessanovi kiinni kun on vieraita.
Vanhemman pitää nyt vaan ymmärtää että napanuora ei katkea ainakaan ensimmäiseen 20 vuoteen. Ei lomia, ei sekuntiakaan omaa aikaa, eikä kiinniolevia vessanovia. Vessojen ovet voisi oikeastaan nostaa kokonaan pois, niitä ei nimittäin tulla tarvitsemaan ennenkuin lapsi menee kouluun, jos silloinkaan.
Toisaalta, helppohan se on mun pitää tuollaista otsikointia jonkun kylähullun vajakin horinoina. Meillä on lapselle tuttuja ja turvallisia hoitajia joitten kanssa homma toimii ja lapsi pärjää todella hyvin. Tilanne voisi olla toinen, jos lapselle ei olisi ketään perheen ulkopuolista hoitajaa, eli vanhempien oman lomamatkan ajaksi lapsi pitäisi pistää jonnekin sukulaisen tai muun tuttavan hoteisiin, jonnekin sellaiseen paikkaan joka ei olisi lapselle entuudestaan kovinkaan tuttu. Tuskin ne perhepäivähoitajatkaan ottaisivat lasta ympärivuorokautisesti viikoksi tai kahdeksi.
Mutta joo. Siis ensireaktio tuosta oli ehtaa paskaa.
Itsehän en usko pätkän vertaa näihin muoti-ilmiöihin kuten kiintymysvanhemmuuteen tai perhepetiin. Tai ehkä uskonkin, osittain, kaikessa on ne hyvät ja huonot puolet. En vaan usko sekuntiakaan että yksi ja sama ratkaisu toimii kaikissa perheissä. Toiselle toista, kolmannelle kolmatta, jne.
Tai jos joku nyt tulisi väittämään että kyllä meilläkin lapsi olisi pitänyt ottaa perhepetiin, niin olisin kutsunut mielelläni kotikäynnille demonstroimaan, että miten se nukkuminen perhepedissä onnistuu ensin sylivauvan ja yhden dreenin kanssa ja tikkejä puoli rintakehää täynnä, vatsassa metalliniittejä navasta häpykukkulalle sektion jäljiltä, tai nyt viimeisimmän leikkauksen jäljiltä 2 dreeniä ja taas tikkivetoketju kainalosta kainaloon, sängyssä erittäin vauhdikas ja akrobaattinen yli vuoden ikäinen nassikka. Ja puoliso joka herää pienimpäänkin höyhenen putoamiseen.
Ehkäpä, jos olisin imettänyt, olisimme keksineet jonkun muun järjestelyn. Olin raskausaikana kuullut paljon hyviä kokemuksia siitä, miten äitiyslaatikolle voi nikkaroida sivuvaunun, jotta laatikon saa asetettua aivan sängyn viereen yöllisiä imetyksiä silmälläpitäen. Ei ollenkaan huono ajatus!
Vastaus alkuperäiseen kysymykseen ”Saavatko äiti ja isä LOMAILLA ILMAN LAPSIA?”
En tiedä. En ole pystynyt lukemaan vielä niin pitkälle kun en vitutukseltani ole kyennyt. Vanhojen akkainlehtien lukeminen on tullut täällä hirvittävän kalliiksi, sillä tämänkin takia jouduin käymään sairaalan kahviossa ostamassa jäätelön ja suklaata, ja niihin meni yli 12 euroa. Melkein 13 euroa! Sillä rahalla olisin voinut ostaa monta uutta lehteä, mutta kun tarjolla oli niin sysimustaa syväläisen paskaa (lue: lisää akkainlehtiä) niin silmissä melkein musteni kun lähestyin kahvion kassaa. Maksoin suklaani hyvin nopeasti ja palasin omalle paikalleni osastolle.
P.S. Dreeniä tai katetrointia ei sitten tehtykään, radiologin mielestä ei ollut mitään järkeä. Nestettä näkyi ultratessa niin vähän että radiologi punkteerasi samantien molemmat puolet ja lähetti takaisin osastolle.
Sairaalassaolo kuitenkin jatkuu, iv-antibiootti menee edelleen 3krt/vrk. Tosin tänään pääsen iltalomille kotiin, jee! Hoitaja muistutteli ettei ole muuta haittaa kuin se, etten saa myöhästyä seuraavasta antibioottitipasta, eli käynnit kotona tai muualla on suoritettava siten, että ab-tiputuksen välissä on tuo 8h, ei enempää.
Kuorsaava mummo & sairaalan arki
Alan olla kypsä palaamaan kotiin. En usko että saan täällä sairaalassa unta sen paremmin kuin kotonakaan, ehkä jopa huonommin.
Kuitenkin ihan hyvä että jäin vielä yhdeksi yöksi, sillä poistetun rinnan puolelle kainaloon on kehittynyt turvotuspallura jota haluan päästä näyttämään kirurgeille aamun kierroksella. Turvotusta on nyt tuijotellut jo kolme eri hoitajaa, ei vaikuta siltä että kudoksiin vuotaisi verta, mikä on hyvä merkki. Pallura on pehmeä eikä arista yhtään, ja on lämmin.
Arvet ovat muuten todella siistit ja kauniit, vaikka aikaa on kulunut hyvin vähän. Toiveissa on, että arvet paranisivat hyvin kauniisti. Täytyy toivoa että tällä kertaa välttyisin seroomalta, tai jos sitä tulee, niin se lähtisi punkteeraamalla pois.
Huonetoveriksi kärrättiin päivemmällä kuorsaava mummeli. Kuulostaa siltä että hän kärsii ajoittain uniapneasta, tai sitten kuorsaus on vaan ärsyttävän epätasaista. Onneksi on kuulokkeet ja Netflix.
Yöhoitaja tarjosi korvatulppia, mutta totesin etten saisi nukuttua tulpat korvissa yhtään sen paremmin. Hoitaja myhäili ja nyökytteli, myönsi etteivät ne kovin mukavat ole, hän ymmärtää. Ja vilkaisi syrjäsilmällä kuorsaavaa mummoa.
Kuorsaavalla mummolla on myös dreeni. En ole viitsinyt kysyä onko hänelläkin rintasyöpä, kun en kehtaa vaivata vanhaa ja kivuliasta ihmistä niin henkilökohtaisilla kysymyksillä. Entäpä jos dreeni meneekin vaatteitten alla jonnekin… muualle? En halua tietää.
Tai haluaisin ehkä sittenkin tietää, olen utelias. Mutta ei, en oikeastaan halua tietää.
Vessoissa joitten pytyissä on kahvat, on myös usein WC-paperirullan teline siinä käsinojassa. En ole koskaan ymmärtänyt miksi kukaan haluaisi laittaa vessapaperirullan siihen käsinojan telineeseen, tosi hankala ottaa paperia siitä. Se on kuitenkin tosi näppärä paikka ripustaa dreenit siksi aikaa kun istahtaa posliinivaltaistuimelle.
…ja sitten kun haluaa pestä kädet toimituksen päätteeksi, on hyvä että lavuaarin vieressä on kaikenlaisia omituisia vipuja joihin saa ripusteltua esim. dreenit.
Tällä kertaa en ole onnistunut vielä kertaakaan jättämään dreenin letkua mihinkään jumiin niin, että se nyhtäisee kivuliaasti kun lähden liikkeelle. Kokemus selvästikin opettaa taitavammaksi.
Miksi tuo mummo taas korisee ja räpsyttelee yövaloa päälle ja pois, päälle ja pois? Yhyy, haluan kotiin, omaan sänkyyn, pois täältä korisevien, uniapneaisten mummeleitten huoneesta.
Taidan kuolla tylsyyteen jo ennen aamua, jos en saa kohta unta.
Kolmas huonetovereista on ilmeisesti myös rintasyöpäpotilas, sillä hänelle on tehty LD-kielekkeellä molempiin rintoihin rekonstruktioleikkaus. Muuta en hänestä tiedäkään. Paitsi sen, että hän oksentaa vähän väliä. Taitaa olla varsin rankka leikkaus, kun noin pitkään on pahoinvointia. Olen entistä tyytyväisempi etten halunnut rekonstruktiota.
Jos kuorsaajamummokin on rintsari, niin meitä on kolme rintasyöpäpotilasta samassa huoneessa eikä ketään muuta. Ainakin meillä kaikilla näyttäisi olevan dreeni tai useampi.
No nyt tuo kolmaskin kuorsaa. För helvete.
Onneksi on kuulokkeet. Ja Netflix.
Mastektomia & seroomataskun operaatio vihdoinkin ohi!
Nyt on tissejä 0. Kuppikoko heilahti Frankenboobista negatiiviseksi. Olen tyytyväinen, vaikka muutama hyvin pieni sivuseikka yllättikin.
Yllätyksiä oli mm. se, että aiemmin niin runsas rintakehäni on oikeasti luiseva, kun rintarasvan kaapii pois. Pystyn tuntemaan rintakehän luut selvästi ihon alla. Rintarasvaa oli solisluista alaspäin, joten todella ylhäältä joutuivat kaapimaan rasvat pois. Ajattelin heti että eihän siinä sitten mitään, mun pitää vaan kompensoida treenaamalla rintalihaksia enemmän, jotta paikkaavat rintojen jättämää konkaavia.
Onkohan tässä joku kliseinen vitsi siitä, että minunkin pullean kehoni sisällä on laiha ihminen joka vaan odottaa ulospääsyä? *padapum-tsih* ja rumpujen pärinää.
Vaikka ei mun rintakehä nyt oikeasti näytä konkaavilta, tuntuu vaan siltä kun on sen verran dramaattinen muutos.
Kainalot eivät ole ihan niin esteettiset kuin toivoin. Arvet jatkuvat kainaloihin ja painavat kainalorasvaan pienet vekit, juovat. Tosin, ne kyllä tasoittuvat ajan kanssa aika hyvin. Ylipainoa mulla kuitenkin on sen verran ettei kainaloita olisi voinut sheivata täydellisen rasvattomiksi, tai jäljelle olisi jäänyt jättimäiset, hassut kraaterit.
Kaksi aikaisempaa nukutusta menivät täysin ilman pahoinvointia. Tällä kertaa oksensin/puklasin heräämössä parikin kertaa. Onneksi sain suonensisäisesti lisää pahoinvointilääkkeitä ja nukahdin melkein samantien uudestaan. Päivä on mennyt ohi torkkuessa vähän väliä, mutta hyvä vaan, keho saa rauhallista aikaa toipumiseen.
Selkä ei ole läheskään yhtä kipeä kuin edellisen leikkauksen jäljiltä. Sanoin hoitajille vähintään kolmeen otteeseen iskiaksesta ja alaselkäkivuista ja pyysin, että jos vaan mitenkään mahdollista, voisiko tilannetta helpottaa vaikkapa rullaamalla pyyhkeen selkäni alle tai jollain tyynyllä, tms. Lupasivat yrittää parhaansa, jos se vain on mitenkään mahdollista. En tiedä yhtään miten ruhoani on väännelty nukutuksen aikana, mutta paremmalta tuntuu.
Vaikea uskoa että selkäkipujen puute johtuisi siitä ettei ole enää sitä toispuoleista jättitissiä jota raahasin rintakehälläni aivan tarpeeksi pitkään, mutta varsin positiivinen muutos jokatapauksessa.
Sairaslomaa saattaa tulla jopa kolmisen viikkoa. Ajattelin etten käytä sitä kokonaan, sillä opinnot eivät odottele. Aion kyllä käyttää sairaslomaani hyväksi siten, että käyn koululla oman jaksamiseni mukaan vain ne tunnit jotka ovat oikeasti välttämättömiä, mutta turhemmat, ei-niin-pakolliset tunnit aion olla kotona. Ehkä ihan hyväkin että tulee tuo pitempi sairasloma, niin voin itse sumplia miten jaksan palailla opintojen pariin. Fysiikan labrat ovat jokatapauksessa pakollisia, joten ne on käytävä suorittamassa parin viikon päästä kuitenkin, jollen halua uusia osia kurssista joskus myöhemmin.
On niin eri tunnelma ja mieliala nyt, kuin vuosi sitten. En ole voinut lakata vitsailemasta, ja olen laukonut typeriä vähän väliä, miettimättä. Syytän syto-aivoja, vahvaa kipulääkitystä, helpotuksen tunnetta.
Olin leikkaussalissa preppauksen lomassa kysynyt, että saako täällä esittää toiveita.
”Voitko soittaa Paranoidin?”
”Hahah, ei taida voida soittaa, mutta jospa tuo kirurgi vois laulaa Paranoidin…” sanoi yksi hoitajista.
”Miten kauan tässä kestää nukahtaa?” ja seuraavassa hetkessä luulin räpäyttäneeni silmiäni, mutta heräsin heräämössä.
Eli ei näköjään kauaa.
Osastolla hoitajat kyselivät mitä juotavaa haluaisin ruoan kanssa. Kysymys tuli niin tarjoilijamaisella, pehmeällä ja ystävällisellä äänensävyllä, etten voinut vastustaa kiusausta:
”Mmmh, no täyteläistä punaviiniä, mutta tässä viiden tähden hotellista ei kuulemma sellaista tarjoilla.”
Mehu ei ollut kovin hyvää, joten ennenkuin ehdin edes ajatella, olin jo todennut:
”Nyt oli kyllä niin pahaa mehua, että annan tälle hotellille vain neljä ja puoli tähteä viidestä.”
Sanoin puolisolle jossain välissä, ehkä eilen, en enää muista tarkkaan, että eräs tuttu himokuntoilia/crossfittiä harrastava tuttu oli todennut joskus miten rinnat saadaan, mutta perse ansaitaan.
Todellakin. Rinnat vain tulevat jostain, geeneistä, elintavoista, mistälie. Rinnat myös lähtevät, geeneistä, syövästä, elintavoista, mistälie. Mutta perseen voi ansaita kovalla treenillä.
Outoja huomioita:
Uudelleen leikattu puoli, se mistä seroomanestetaskua on siistitty, on paljon kipeämpi kuin nyt mastektoitu puoli. Siitäkin huolimatta, että terveenä leikatulla puolella on paljon enemmän hermoja jäljellä, on imusolmukkeet ja kainalo melkein koskematon. Syövättömän rinnan puoli nyt vaan on lähes täysin kivuton, mutta vasen puoli on ärsyttävän kivulias.
Oodi Oxynormille/Oxycontinille, kyllä länsimainen lääketiede on ihanaa!
Wikipedia: Oksikodoni
Huomenaamulla leikkaukseen
En vieläkään pysty käsittämään miten nopeasti yli vuosi on mennyt ja rintaleikkaus on jo nyt edessä. Huomenna.
Huomenna.
Istun sohvalla läppärin kanssa ja mietin mitä pakkaisin mukaan sairaalaan. Nyt kun ei ole niin kiire, eikä niin ahdistava kuolemanpelko ja shokkitila, niin tässähän joutaa pohtimaan kaikessa rauhassa sairaalavarustusta.
Ottaisinko läppärin? Kännykän toki, mutta entäpä kuulokkeet? Nappikuulokkeet vai isommat luurit? Kirja toki, mutta mikä kirja? Ehkäpä pieni ja kevyt pokkari jota jaksaa pidellä käsissä, vai normaalikokoinen ja -painoinen kovakantinen, jossa vähän isompaa tekstiä jota näkee lukea paremmin väsyneenä?
Edelliskerrasta oppineena en edes kuvittele ottavani neuletyötä mukaan, en kuitenkaan pysty käyttämään käsiä sen vertaa että neulominen onnistuisi.
Ärsyttää miten syöpäpeikko taas istuu olkapäällä. Leikkauksesta viis, mutta aina kun selässä tuntuu mitä tahansa tuntemuksia, kuvittelen syövän jylläävän siellä. En saa karistettua ajatusta pois, mutta koitan olla kiinnittämättä siihen liikaa huomiota, jos vaikka unohtaisin sen.
Kun ei kuvissakaan mitään näkynyt, niin ”terve kunnes toisin todistetaan”. Jos selkäkivut ja kolotukset eivät lakkaa, niin pitänee pyytää lähetettä jatkotutkimuksiin viimeistään ensi vuoden alussa, silloin edellisistä kuvauksista tulisi yli puoli vuotta.
Pitäisi pakata sairaalakassia, mutten jaksaisi. Hankin itselleni eilen ystäväpariskunnan häissä sen verran navakan krapulan että päivä on mennyt puhallellessa paksuja.
Todellinen Roudasta rospuuttoon-krapula.
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/10/28/studio-julmahuvi-roudasta-rospuuttoon
Nuoren naisen rintasyöpä. 