Äitimyytti, emovietti & kuolema

Olen aina ollut täysin sitä mieltä, että sukupuolielimet eivät kerro mitään kunkin yksilön kyvyistä hyvään vanhemmuuteen. Olen sitä mieltä edelleen, ehkä jopa entistä vakaammin, jos se nyt on mitenkään mahdollista.

Toki meillä vanhemmuus alkoi paljon dramaattisemmin kuin monella muulla keskivertoperheellä, mutta ehkäpä syöpä toimi minun kohdallani jonkinlaisena katalyyttinä sille, että opettelin päästämään irti napanuorasta jo heti syntymän aikoihin. Kun ei ollut fyysisesti mahdollista kehittää lapsen kanssa symbioosia, niin ei sitä sitten ole osannut kaivatakaan.

Toisaalta, en ole sellaista äitityyppiä joka edes kokisi pakottavaa tarvetta kehittää lapseen symbioottista suhdetta. 

Toivoisin lapsestani itsenäistä, mutta sellaista jolla on perusturvallisuus ja kodin käsite selkärangassa. Lasta jonka ei tarvitse koskaan kokea rakkaudettomuutta. Ihmistä joka aina tietäisi että kotiin voi aina tulla ja vanhempien syli on aina avoinna, mutta häntä ei pakoteta eikä painosteta, iästä riippumatta. Että vanhempien rakkaus on pyyteetöntä ja vanhemman tehtävä on olla läsnä ja antaa lapselle se tuki ja turva, että olemme aina tässä, ja hän voi itse valita tarvitseeko kädestäpitelyä vai ei.

Toki toivon että voisin olla lapselleni aina läsnä. Syöpä tuo mukanaan pelon ja epävarmuuden ja vie tunteen kuolemattomuudesta, kun ei voi olla varma mistään. Huolettomuutta ei enää samalla tavalla ole.

Välillä kun mietin etten voisi olla elossa lapselleni, itken jo ajatuksesta. Annan sen surun tulla. Se menee kuin aalto, vuorovesi, ja sitten on taas aika toivoa ja uskoa mahdollisuuksiin, ennusteisiin, todennäköisyyksiin. Uskoa siihen että aikaa on.

Edelleen silloin tällöin, mutta jatkuvasti harvemmin, tunnen epäreiluutta siitä että toiset saavat suunnitella vapaasti tulevaisuuttaan. Toisten ei tarvitse miettiä ovatko elossa ensi kesänä, ensi vuonna, tai sittenkun lapsi menee jo kouluun. Vaikka kävisikin niin, että minä olisin elossa seuraavat 5 vuotta ja naapurin perheen äiti kuolisi bussin alle huomenna, hän on silti elänyt aivan eritavalla huolettoman elämän.

Toisaalta, kauhean traagistahan sekin olisi, jos ei olisi voinut mitenkään valmistautua läheisen kuolemaan. Kumpi onkaan kauheampaa, yllättävä menetys vai rakkaan läheisen kuoleman odottaminen? Kuolevalle itselleen yllättävä, tapaturmainen kuolema olisi paljon armeliaampi kuin pitkittynyt, todennäköisesti kivuliaskin kuolema. Läheisille molemmat voivat olla helvettiä, eri syistä.


Onneksi löysin kumppanin jolla on vahva emovietti, en tiedä miten tämä olisi voinut toimia näin hyvin ilman häntä. Varmaan aika karmeaa olisi ollut. En pysty edes kuvittelemaan kunnolla minkälaista olisi ollut joutua tähän tilanteeseen vaikkapa yksinhuoltajana, joten olen äärettömän kiitollinen ettei niin käynyt. Ehkä olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin, mutta edelleen toistuva aihe omissa mietteissäni.

Lohduttaa suunnattomasti miten hyvä ja tiivis suhde puolisollani on kehittynyt lapsen kanssa. Olen antanut heille ehkä keskivertoa enemmän tilaa olla riippuvaisia toisistaan ja kasvaa yhdessä ilman minun väliintuputtamistani, sillä enhän voinut syöpädiagnoosin saatuani tietää olisinko edes vuoden päästä elossa. Enkä olisi voinut puuttua vaikka olisin halunnut, sillä vointini syöpähoitojen keskellä ei sitä sallinut. Ajattelin tuolloin ja ajattelen edelleen, että on vain parempi jos lapsi muodostaa tiiviin ja hyvän suhteen toiseenkin vanhempaansa, jotta minun mahdollinen kuolemani ei olisi hänelle niin traumaattista. Vaikka varmasti se kauhea ja traumaattinen asia olisi, mutta ei yhtä paha kuin orpous, sillä hänelle jäisi toinen vanhemmista jäljelle.

Nyt kun tiedetään etten kuollutkaan samantien, niin koen sen rikkaudeksi että puolisoni on voinut kehittää lapseen yhtä tiiviin suhteen kuin imettävä äiti konsanaan. Äitimyyttiä pidetään jopa liiankin itsestäänselvyytenä, aivankuin se olisi jotenkin maagisesti kiinni siitä, kumpaa sukupuolta vanhempi sattuu olemaan. Voin todistaa ettei se riipu sukupuolesta pätkääkään, vaan siitä, kuka viettää lapsen kanssa eniten aikaa, kuka ruokkii, vaipattaa ja vaatettaa, kuka huolehtii, ottaa syliin, tarjoaa lohtua ja läheisyyttä. Kuka suukottaa, laulaa tuutulaulun, silittää päätä ja peittelee nukkumaan.

Toki välillä se surettaa etten ole voinut olla 100% läsnä. Nytkin olen sairaalassa ja toisinaan olen ollut liian huonovointinen ottaakseni täyttä lapsenhoitovastuuta, mutta se on näitä asioita joille ei voi mitään joten siihen sitten vaan sopeutuu. Huojentavaa voida olla poissa kotoa ja voida luottaa siihen, että kotona on kaikki hyvin.


Olin aikaisemmin päivällä ”iltalomalla” kotona ja palasin sairaalalle noin klo 22. Olisin voinut olla myöhempäänkin, seuraava antibiootti-tippa tulee vasta klo 02, mutta olo alkoi olla niin heikko etten jaksanut olla kotona. Huomasin kipujen lisääntyvän ja tunsin luissani miten kuume oli nousussa, joten pyysin puolisoa heittämään minut suihkussakäynnin jälkeen takaisin.

Kun raahauduin puoliksi kalman näköisenä osaston ovista sisään ja yökkö tervehti ja kyseli vointia, niin jouduin pyytämään heti koko satsin särkylääkkeitä. Minulle tarjottiin samantien myös kuumemittaria ja sehän räväytti komian lukeman: 38,4. Tuolloin kuume oli vasta nousussa. En tiedä mitä mittari olisi korkeimmillaan näyttänyt jos en olisi heittänyt naamariin samantien kolmea erilaista nappia jotka yökkö antoi käteeni kauniinvärisessä pienessä mittakipossa.

Yökkönä on sama hoitaja kuin viimekin yönä, aivan supermukava ja ihana tapaus. En edelleenkään ymmärrä täysin sitä miten jotkut ihmiset jaksavat olla loputtoman empaattisia, ystävällisiä ja ihania tuollaisessa työssä, vuodesta toiseen. Minusta ei koskaan olisi siihen.

Yökkö hymyili ja kyseli että mites minua näkee näin aikaisin osastolla, hän kun oli veikannut toiselle hoitajalle päivemmällä, että minä olisin tullut vasta vähän vaille klo 2, ottanut ab-tipan ja lähtenyt samantien takaisin kotiin. Jouduin toteamaan nöyränä että ei kunto kestänyt kotona, kun siellä riekkui akrobaattilapsi ja halusin tulla sairaalaan lepäämään. Kivutkin alkoivat väsyttää liikaa ja luita ja ytimiä myöten uuvuttaa kuumeen nousu.

Tietysti nyt lääkkeet saatuani ja niiden vaikutuksen alettua olen virkeä ja elinvoimainen. Että se niistä yöunista sitten.


Ensimmäisenä yönä kävi aika hassu juttu. Kun tulin osastolle myöhään yöllä, palelin kuin horkassa. En ollut saanut vielä siinä vaiheessa kuumetta laskevia särkylääkkeitä, joten olo oli varsin hirveä. Pyysin lisää peittoja ja tuo ihana yökkönen toi normaalin peiton päälle sekä avaruuspeitteen että lisäpeitteen ja peitteli minut nätisti nukkumaan. Kiittelin vuolaasti hampaat kalisten.

Olin jättänyt omat vaatteet päälle, koska olin tullut päivystykseen oloasussa jossa joskus nukunkin. Omat tohvelit jalassa. That’s how I roll.

Keskellä yötä heräsin litimärkänä, sänky märkänä. Ensimmäinen ajatus oli tietysti se, että noniin, olen kussut alleni. Makasin sängyssä selälläni ja mietin nolona, että nyt en kyllä kehtaa hälyttää hoitajaa, en kehtaa, en! Häpesin silmiä päästäni ja aloin taputella varovaisesti kylkiä, reisiä, paitaa. Kaikki tuntui kostealta.

batman_27806493

Aivan hiljaa kampesin itseni ylös istumaan ja hiljaa taputtelin reisiä, pikkuhousuja ja kylkiä. Hetkonen… Mutta miten olen onnistunut kusemaan alleni sänkyyn, jos pikkuhousut ovat kuivat? Mietin jo mielessäni miten hiivin hiljaa vaatekomeroon ja haen itselleni puhtaat ja kuivat sairaalavaatteet sekä lakanat, miten petaan vaivihkaa kenenkään huomaamatta sänkyni uudestaan ja käyn petiin ja toivon unta. Tiedäthän, sellaista hiljaista strategiasuunnittelua.

Sitten se välähti! Paita oli hiestä märkä, samaten lakana, selän kohdalta. En ollut kussut sänkyyn, vaan hikoillut kaiken litimäräksi. Tuuletin hiljaa ja varmaan virnuilin kuin mielipuoli, mutta onneksi kukaan ei ollut näkemässä. Vaihdoin sairaalavaatteisiin hiljaa kuin hiiri ja ujuttauduin takaisin sänkyyn. Lakana oli toki hiukan kostea, mutta ei se tuntunut kuivien vaatteitten läpi. Sain onneksi unen päästä kiinni suht nopeasti.

Aamulla herätessäni mietin minne olin tunkenut hiestä litimärät vaatteeni, niin olin puoliunessa järjestellyt ne hienosti henkareihin kaappiin. Kyllä olisi pitänyt lähteä armeijaan, nimittäin näillä taidoilla ylenisi välittömästi kapiaiseksi, vähintään.


Äsken tullessani takaisin osastolle kerroin tästä edellisyön seikkailusta tuolle superihanalle yökölle ja hän nauroi silmät sikkarallaan. Sanoi että hän oli käynyt toisen yöhoitajan kanssa yöllä ihmettelemässä mun peittokasaa ja todennut että kauankohan menee ennenkuin viskon sivuun nuo peitot, ja eipä siinä kuulemma kovin kauaa ollut mennyt kun olin jo unissani potkinut peittomyttyä jalkopäähän. Se ei kuitenkaan pelastanut tältä yölliseltä kus… siis hikoiluepisodilta.


Tunnen oloni epäilyttävän terveeksi, kiitos lääkityksen. Epäilen kyllä että aivojen tilalla on kaurapuuroa, sillä en minä normaalisti ole tätä tahtia päivittänyt blogia, tai näin paljon kirjoitettavaa keksinyt mitään miettimättä. Tai en ainakaan muista.

Liekö hyvä vai huono idea postata oikolukematta tekstejä aamuisin? Vai eikö anonyymin blogin tarkoitus kuitenkin ole ollut alunperinkin se, että voin blogata ilman itsesensuuria, joten eihän mulla ole tarkoituskaan lukea ja editoida tekstejä myöhemmin. En ole tehnyt niin aikaisemmin, joten miksi aloittaa nytkään…

misc-spiderpman-l

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s