Ystävänpäivä on, ja tulee aina olemaan, biologinen syntymäpäiväni. Syöpädiagnoosi taas tulee olemaan toisenlainen ”syntymäpäiväni”. En tiedä kumpi näistä merkitsee enemmän, tällä hetkellä aika paljon painoarvoa on saanut syöpä, mutta mitä enemmän syöpä painuu taka-alalle ja pikkuhiljaa unohduksiin, sitä isomman sijan saa jälleen varsinainen synttärini. Toivon saavani jokaisesta vuosikontrollista puhtaat paperit ja voivani viettää syövän vuosipäivää nostamalla lasini sen pahan kukistamiselle, lääketieteelle, tutkimukselle, hyville hoidoille, tehokkaille lääkkeille, hyvälle hoitovasteelle.

Syntymäpäivät ovat syövän jälkeen entistä merkityksellisempiä, osaan olla entistä kiitollisempi jokaisesta. Jokainen vuosirengas lisää on voitto minulle ja uusi vuosi syöpävapaata.

Syövän merkkipäivä, tuo kohtalokas diagnoosipäivä, kuitenkin jää ikuisesti mieleen. On oma sisäinen ajanlaskuni, aika ennen syöpää ja aika syövän jälkeen. Diagnoosi jakaa aikajanani kahtia. Nämä kaksi elämää ovat tavallaan täysin erilaiset, vaikka minä olen edelleen minä. Se on kuitenkin menneisyyden minä, ja nykyisyyden minä on ihan joku muu kuin se toinen.

En aio vaihtaa blogin otsikkotekstiin mitään, sillä diagnoosin sain edelleenkin 34-vuotiaana. Lapseni täytti eilen tasan puoli vuotta, 13.2.2015. Sekin on eräänlainen virstanpylväs. Lähtiessäni synnytyslaitokselle en pystynyt kuvittelemaan näin pitkälle eteenpäin, mutta niin se vaan menee, loputtomalta tuntuva hoitoputki on kuin onkin loppusuoralla.

Enää kaksi viikkoa sädehoitoa ja sitten alkaa pitkä ja hiljainen seurantavaihe sekä Tamofen-antiestrogeeninappien popsiminen. Yksi päivässä pitäköön lääkärit loitolla!