Tänään ei ollut suosikkipäiväni.
Sairaslomaa on jäljellä kolme päivää. Päätin käyttää sitä hyväkseni enkä mennyt kouluun aamutunneille. Univelkaa ja väsymystä on kertynyt salakavalasti viime aikoina ja yritin nukkua aamulla pitkään, muttei se niin hienosti onnistunut kuin olin toivonut.
Syöpä ei onneksi ole valvottanut, vaan ihan tavallinen perhearki. Lapsi itki ja volisi eilisestä suurimman osan ja illalla nukahtaminen venyi ärsyttävän pitkään. Olen illanvirkku muutenkin, niin aikaisin nukahtaminen on hyvin vaikeaa, puhumattakaan jos iltaan kasaantuu kaikenlaista puuhaa. Kuumat aallot hikoilutti niin reippaasti että heräilin yöllä monta kertaa kuumissani ja hiestä läpimärkänä.
Aamu ei todellakaan alkanut hohdokkaasti, kun kouluun päästyäni tajusin laittaneeni parkkikiekon tunnin pieleen: auton kello oli edelleen kesäajassa. Mietin tunneilla mielessäni miten se pikavoitto kruunaa päivän. Piste i:n päälle, kirsikka kakussa.
Ja tietysti kouluhommia on noin kolminkertainen määrä mitä normaalisti. Ja huomenna yksi syksyn ankarimmin arvostelluista kokeista. Pitäisi siis keksiä minkälaisella aikakoneella hoitelen hommat, jotta ehtisin yhtäaikaisesti lukemaan kokeeseen, tekemään vajaan tusinan pakollisia kotitehtäviä ja palauttamaan ne ajoissa, vahtimaan lasta sillä aikaa kun puoliso on illan kurssilla ja jos vielä yrittäisin ajoissa nukkumaankin.
Ja se parkkisakko siellä auton tuulilasissa.
Kun olin listannut hommia päässäni pari minuuttia ja miettinyt ajankäyttöä, tajusin että oikeastaan ei vituta. Ei edes harmita. Ei stressaa, ei kiristä vanne päätä, ei ahdista.
Pitikö saada syöpä että opin olemaan stressaamatta? Eikö näitä elämän oppitunteja voisi saada kaaliin yhtään helpommalla?
Päästyäni koulupäivän jälkeen parkkipaikalle, auton tuulilasissa ei edes ollut pikavoittoa.
Oikeastaan tämä oli aika hyvä päivä. Jokainen päivä ilman syöpää on hyvä päivä.
Nuoren naisen rintasyöpä. 