Ihana Astrid

Olen jatkuvasti herkistynyt ja ihastuksissani siitä miten upeasti Astrid osaa sanoittaa tunteitaan ja tilannettaan levinneen rintasyövän ja lapsen kanssa. Ei sillä että lapsi olisi tarinan keskiössä, vaan se on osa perhettä, osa tätä arkitodellisuutta, ja siten osa myös Astridin matkaa.

http://astridswan.blogspot.fi/2017/07/the-secret-to-living-as-chronically-ill.html

Välillä tulee tunne että haluaisin linkata vähintäänkin joka toisen kirjoituksen Astridin blogista, mutta jätän tähän parhaita paloja.

Stoori: Tissit tiskiin!

Symppis kertomus Keskisuomalaisen Stoorissa: Tissit tiskiin nuorten naisten puolesta

Löysin kovan ja kipeän kohdan rinnastani ollessani suihkussa. Minun piti monta kertaa kokeilla, onko kyseessä patti vai ei. Silloin en vielä tiennyt, että kaikki rinnan muutokset oli huomioitava ja käytettävä lääkärissä. Aavistin pahaa, mutta en edes kiirehtinyt varaamaan aikaa, koska en halunnut vaivata lääkäriä ”pikkuvian” vuoksi. Onneksi puolisoni patisti varaamaan ajan mahdollisimman nopeasti ja lääkärin vastaanotolta minut lennätettiinkin suoraan mammografiaan ja ultraan, joissa näkyi kookas kasvain. Koepalojen otto sattui hirveästi ja nieleskelin itkua. Radiologi vastasi kysymyksiin ”ei ole kirkossa kuulutettu!”, mutta kolmen viikon päästä lääkäri soitti ja ilmoitti, että minulla on rintasyöpä. Maailmani romahti.[…]

 

 

Pieniä päivityksiä

Koulu ja lapsiarki pitää niin kiireisenä ettei tässä ole pahemmin ehtinyt blogiakaan päivitellä. Jaksoin kuitenkin vääntää vihdoinkin jonkinlaisen linkkilistan rintasyöpäblogeista joita olen lukenut, vähän vaihtelevasti ainakin. Osan ahmin jo heti alkuvaiheessa, osaa taas olen selaillut hiukan toisella silmällä.

Onnekseni voin sanoa että syöpäblogien seuraaminen on jäänyt hyvin vähälle siksi, että syöpä ei pyöri mielessä enää jatkuvasti, enkä kärsi kuristavasta syövän pelosta. Enää. Juurikaan.

Kontrollikauhua lukuunottamatta, mutta se nyt on ihan normaalia.


Joten, jos siirrät katseesi tuonne (ainakin tämän hetken layoutissa) oikean laidan linkkilistaan, arkiston/kalenterin ja hakusanojen väliin, niin sinne on ilmestynyt otsikko ”Rintasyöpäblogeja”. Parannusehdotuksia ja blogivinkkejä otan erittäin mielelläni vastaan!

Tässä vielä suora linkki: https://rinnanmitalla.com/rintasyopablogeja/


Kello on kohta kaksi aamuyöllä ja huomenna maanantai. Taisin taas ampua itseäni jalkaan tämän unirytmin kanssa. Ei mitään uutta länsirintamalta siis.

Iltalehti: ”Silloin kun on maassa, haluaa jonkun potkivan eteenpäin”

Todella sympaattinen juttu Nora Valkeeniemestä, joka sairastaa parantumatonta Hodgkinin lymfoomaa.

Iltasanomat 28.3.2016: Nora, 27, kertoo syövästään: ”Silloin kun on maassa, haluaa jonkun potkivan eteenpäin”

Krooninen syöpä tarkoittaa juuri tätä, eli syöpä on levinnyt siten, että se ei ole enää täysin parannettavissa, vaikka se ei enää tänä päivänä tarkoittaisikaan automaattista kuolemantuomiota. Levinnyt voidaan luokitella esim. paikallisesti levinneeksi joka usein on vielä parannettavissa kokonaan (esim. etäpesäkkeet imusolmukkeissa) ja voidaan leikata, jos leikkaus on mahdollinen, tai jos syöpään löydetään lääkkeillä hyvä hoitovaste, mutta levinneellä syövällä useimmiten tarkoitetaan parantumatonta, kroonista, etäpesäkkeistä tautia.

Noran blogi löytyy osoitteesta http://thelittlethingsblog1.blogspot.fi/

Äitiys (ja sen lieveilmiöt)

Täysin rintasyöpään liittymättä, törmäsin pariin todella hyvään kirjoitukseen jotka haluan nostaa esiin:

Tyttöjen kulttuurikriittinen blogi: Syntynyt synnyttämään

Siitäkään ei liiemmin ole julkisesti keskusteltu, mitä hoidot merkitsevät naisen elämälle, keholle ja sosiaalisille suhteille. * Hoidot alkavat näennäisen ”pienillä” interventioilla, kuten hormonilääkitysellä, pääosin naisen kehoon. Monesti nämä interventiot ovat ohimeneviä ja keho palautuu ylimääräisistä hormonitujauksista suhteellisen nopeasti. Toisinaan pienilläkin kajoamisilla voi kuitenkin olla seurauksia tai ainakaan seurauksista ei ole saatavilla tutkittua tietoa.

[…]
Ja miten koko tähän keskusteluun suhteutuu esimerkiksi childfree -termi (lapsivapaa), joka on luotu positiiviseksi vaihtoehdoksi childless-termille (lapseton), joka määrittää naisen puutteen kautta. Onko childfree-termikin liiallinen irtiotto riippuvuuden ja tarvitsevuuden tunnustamisesta?

Minusta ei. Meillä on tavattomana voimakas mallitarina siitä, miten nainen kasvaa kypsäksi ja vastuulliseksi kansalaiseksi äitiyden kautta. Mutta missä ovat tarinat naisista, jotka kasvavat kypsiksi ilman lapsia ja äitiyttä? Minusta meillä tarvitaan äitiydelle vaihtoehtoisia tapoja olla nainen. Eikä niiden olemassaolo pitäisi olla pois niiltä, jotka kasvavat aikuisiksi äiteinä. Moni nainen kasvaa. Kaikki eivät. Äitiys ei saisi olla ainoa mahdollinen pääsylippu kypsään aikuisuuteen. Toimii toisilla, toisilla ei. Toiset eivät saa mahdollisuutta, vaikka kovasti haluaisivatkin. Toiset kieltäytyvät kertakaikkiaan. On niitäkin, joille on niinsanotusti ihan sama.

Feministien vuoro: Imetyskeskustelusta

Keskustelua sivusta seuranneelle koko ketju oli hämmentävää luettavaa. Solidaarisuutta ja feministisyyttä peräänkuuluttavat keskustelijat onnistuivat samalla yhä uudelleen ja uudelleen toistamaan, kuinka imetys on parasta ja että vaikka jokainen toki saa tehdä omat ratkaisunsa, niin imetys on kuitenkin kiistämättä paras ratkaisu. Imetys on naisen etuoikeus. Ei-imettäminen on vähän niin kuin makoilisi sohvalla vaikka tietää että urheilu olisi paljon terveellisempää. Ei-imettäminen ei koskaan johdu siitä että imetys ei yksinkertaisesti onnistuisi, vaan aina siitä että tietoa tai apua ei ole tarpeeksi. Kun ottaa huomioon, miten käsittämättömän herkkä aihe omasta lapsesta huolehtiminen on, monet Tulvan sivulle postatuista kommenteista olivat suorastaan väkivaltaisia siinä miten ne mitätöivät ei-imettäneiden naisten sekä transihmisten ja muunsukupuolisten kokemusta.


Minua ei enää sureta imettämättömyys, joten luen tuollaisia kirjoituksia täysin neutraalisti, eli en sure omasta puolestani. Olen tehnyt ”sinunkaupat” syöpäni ja tilanteeni kanssa, tavallaan tehnyt sovinnon ja hyväksynyt sen, että minä en koskaan imettänyt, enkä tule koskaan imettämäänkään.

Prosessoin asian alkaen siitä, että ensin hyväksyin etten olisi itse voinut vaikuttaa syöpääni mitenkään, takana ei ole mitään sellaista vuosikymmenien elintapojen kuormaa joka altistaisi syövälle (tämänikäisellä se on tilastollinen mahdottomuus) ja koska en mahtanut mitään syövälle, en myöskään mahtanut mitään sitä seuranneille hoidoille, mm. rintaleikkauksille.

Harkitsin jossain välissä hyvin lyhyen hetken, että olisinko säilyttänyt terveen rinnan imetyksen varalta, mutta en uskaltanut. Tiedän kyllä, että syöpäni uusiutumisen todennäköisyys on suurempi etäpesäkkeisenä & levinneenä kuin paikallisena toisessa rinnassa, mutta halusin kaikin tavoin minimoida mahdollisuuteni kuolla syöpään, ennenkuin edes voisin yrittää sitä toista lasta ja sen toisen lapsen imettämistä, joten senkin osalta vaihtoehtoja ei jäänyt.

Tärkeintä koko prosessissa on se mielenrauha joka tulee, kun kokee omat ratkaisunsa oikeiksi, itselleen sopiviksi, ja voi olla rauhallisin mielin. Ei tarvitse jossitella.


Asiaan liittyen:

En ole vieläkään saanut kuulla imettämättömyydestä sanaakaan. Olen odottanut sopivaa hetkeä lätkäistä S-kortin pöytään, mutta tilaisuuksia ei ole tullut ainuttakaan. Hyvä niin. Toivoisin että muutkin naiset säästyisivät imetysmarttyyreiltä ja heidän syyllistävältä painostukseltaan, jonka uhriksi on jokunen kaveri joutunut.

Luulen että imetyskeskustelut vähenee oleellisesti lapsen kasvaessa, tuskin kukaan kyselee enää taaperoikäisen äidiltä imettämisestä. Otolliset tilaisuudet menivät ohi suun silloin kun vauva oli vielä sylivauva.


Hämmästyttävää miten nopeasti aika menee, sillä meillähän ei enää ole pieni vauva, vaan 1,5-vuotias reipas pikku tonttu, joka toi päivähoidosta pääsiäiseksi ensimmäisen askartelunsa, pienen rairuoho-viilipurkin, joka oli koristeltu sormivärein ja höyhenin.

Ihanaa ja kamalaa miten nopeasti aika menee!

 

 

 

Linkkivinkki: Breast cancer blog by Xeni Jardin

Kannattaa aloittaa lukeminen diagnoosivaiheesta: http://boingboing.net/2011/12/09/the-diagnosis.html

The gravity in this place is different. I’ve spoken to others who’ve traveled out here, too, and returned home safely. When you become one of them, you learn quickly that you share a language others can’t understand.

The trick, these fellow travelers tell me, is to accept the not knowing and find your equilibrium in that new gravity. Calm the mind. Find your balance out on the cold planet, whether or not you know the next step, or the date of the next appointment, or what good or bad news the Technetium-99 isotopes floating around in your blood during the last scan reveal.

You must be at peace with not knowing, they tell me. That is how you get through outer space, and find your way back home.