Ajatuksia syövästä · levinneisyys · pelko · suru · Yleinen

Astridin viimeinen kirja

Ostin Astrid Swanin Viimeisen kirjansa heti kun se ilmestyi. Marssin suoraan Suomalaiseen Kirjakauppaan matkalaukkuineni tullessani Kiinasta opintomatkalta. Kuvittelin lukevani tätä junassa, mutta en päässyt ensimmäistä sivua pidemmälle, kun tulvaportit jo aukenivat.

Aloitin ja lopetin kirjan eilen. Välillä söin, välillä join, sitten taas luin. Pääsin yli 100 sivun ennenkuin itkin ensimmäistä kertaa, vaan ei jäänyt viimeiseksi.

En muista milloin viimeksi olisin lukenut jotain näin vaikuttavaa ja koskettavaa. Tottakai koskettavaa, koska itsekin elän tätä syöpähelvettiä, joskin vielä jonkinlaisessa välitilassa.

Muistan hämärästi lukeneeni jonkin arvostelun jossa arvostelija väitti sukutarinoita sekaviksi. Itse en huomannut minkäänlaista sekavuutta, päin vastoin. Tarinat soljuivat kauniisti toisiinsa. Mietin, että oliko arvostelijalta jäänyt ymmärtämättä se, että tätä ei ole kirjoitettu kronologiseen järjestykseen vaan teemoittain? Mielestäni se oli jopa alleviivaten selkeää, varsinkin kun luvut on eroteltu otsikoin.

Kronologisesti etenevät kirjat eivät välttämättä ole aina yksinkertaisempia tai huonompia, mutta ne sortuvat usein lukijan aliarviointiin ja vääntävät turhaan rautalankaa. Nautin valtavasti Swanin kirjoitustyylistä, varsinkin kun näin harvoin saa nauttia tekstistä joka ei lässytä eikä aliarvioi lukijaansa, vaan luottaa meidän pysyvän mukana tekstin polveillessa, myös niissä osioissa jotka ovat entistä enemmän tajunnanvirtaa ja tunnetta.

Voin olla väärässäkin, mutta ne jotka pitävät teosta sekavana/epäselvänä, voisivat miettiä A. omaa osaamistaan ja kokemustaan lukijoina, ja B. sitä, että ehkä tämä kirja puhuttelee tarkoituksella eri ihmisiä [kuin sinua joka et ymmärrä], eikä ole tarkoituskaan että kaikki pitää selittää auki tarjottimella.


Sivu 159:

Mutta kuolema tihkuu sisään säröistä ja lusikoi kauniita nuoria naisia mukaansa läheltäni. Naisia, jotka olen tavannut syövän takia. Katson kuolleiden naisten selkiä, kävelen heidän perässään polkua. Haistan heidän hiuksiaan ja arvaan, että he hymyilevät. Kuolema muuttuu henkilökohtaiseksi. Suren sitä.


Sivu 165:

Jos selviytymiskeinoni ennen sinua oli pysytellä liikkumattomana karhun edessä, se on ollut syntymästäsi lähtien aivan päinvastainen: Olen juossut kohti karhuja. Olen juossut halaamaan niitä ja antanut itseni kiintyä kaikkeen ja kaikkiin, vaikka sehän juuri on vaarallisinta. Hillun karhujen seurassa. Ei haittaa, että altistun menetyksien tuottamalle surulle.

En pelkää enää surua, koska muistan, että se on merkki rakkaudesta.

Rakastan sinua ikuisesti,

Mamma


Kun Suomessa joku syöpää sairastava julkaisee kirjan jonka haluaisit lukea, suosittelen, että ostat sen kirjan. Jos et pysty ostamaan kirjaa, lainaa se kirjastosta. Tekijä on palkkansa ansainnut. Tätä ei kuolema muuta, vaan sitä suuremmalla syyllä palkkiot lohduttaa surevaa puolisoa ja lapsia.

Kääntöpuolella on se, että jos kirjojen menekki ei ole riittävä, niitä ei jatkossa enää julkaista, tai julkaistaan entistä vähemmän.

Astridin kirjasta voin vilpittömästi sanoa etten ole lukenut parempaa suomenkielistä kirjaa vuosikausiin. Niin moneen vuoteen etten pysty edes laskemaan. Ja ne jotka eivät ymmärrä tai eivät arvosta, ovat väärässä. Jaetulla ykkössijalla oli aikaisemmin Laura Saven Paljain jaloin, mutta nyt se tippui kakkossijalle. Enkä tarkoita pelkästään syöpäläisten kirjoja, vaan kaikkia kirjoja.

Bonus: Astrid on lukenut kirjansa itse äänikirjaksi, jonka voi kuunnella ainakin Bookbeatissa

Mainokset
Ajatuksia syövästä · suru · Yleinen

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

Sain juuri luettua Lehtolan romaanin Pelkääjän paikalla. En pysty kuvaamaan tätä kirjaa riittävän hyvin, muutakuin sanomalla sitä upeaksi. Jos osaisin sanoittaa omia ajatuksiani lähellekään yhtä hyvin, niin ryhtyisin kirjailijaksi ja nettoaisin (toivottavasti) ison kasan rahaa.

Muistan kirjoittaneeni, että Laura Saven Paljain jaloin on paras kirja jonka olen syövästä lukenut. No ei ole enää! Lehtolan teos on paras!

pelkaajanpaikalla

Varastin kuvan Googlen kuvahaun avustuksella.

P.S. Jos meinaat lukea tämän, niin kannattaa varata nessuja. Paketillinen.

Ajatuksia syövästä · Yleinen

Light Plan: Rimpuilua nolla-meridiaanilla

pietari-vanhala-light-plan-9789523184312

Luin Pietari Vanhalan kirjan Light Plan äsken autossa, matkalla anoppilaan. Aivan ihana. En yleensä lue runoja vaikka monista niistä tykkäänkin. Runot ovat omaan kielikorvaani hyvin herkästi teennäisiä ja pateettisia, eli huonoja, mutta ollessaan hyviä ne ovat huikean hyviä.

HS 4.4.2015: Kävin saattohoidossa ja odotin kuolemaa – sitten palasin kotiin

Vanhalan aivorungon syöpä oli jo hänen kolmas syöpänsä. Jotenkin tästä tuli hyvä mieli, ei siksi että Vanhala kuoli syöpään tämän vuoden syksyllä (ylitettyään reilusti syöpänsä Parasta ennen-päiväyksen ja kaikki saamansa ennusteet), vaan siksi, että minäkin toivon kuolevani aikaisintaan kolmanteen syöpääni, en tähän ensimmäiseen, enkä vielä toiseenkaan. Vasta kolmanteen, jos siihenkään.

Epävirallinen Suomen ennätys on muuten 12 eri syöpää samalla ihmisellä. Tämä paljastui Syöpäsäätiön tutkijan Eero Pukkalan luennolla noin vuosi sitten. Taidan tähdätä samaan, tai jos edes puoli tusinaa.

Linkki: Google Books

Niin, oikeastihan Vanhalan kirja on anekdootteja, ei runoja. Minä luin sitä kuin runokirjaa, sillä kyllä se sellaiseksikin sopii. Tämä on niitä kirjoja jotka tekisi mieli lukea samantien uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan…

5/5, suosittelen.

 

Ajatuksia syövästä · Yleinen

Ei vedä vertaa yksikään

paljain-jaloin

Laura Save: Paljain jaloin

SUMUISENA PÄIVÄNÄ

Saavumme rantaan, lasken Otson hiekalle. Se riisuu kenkänsä ja juoksee sukkineen rantaveteen. Annan sen mennä.

Suolaisen sumun läpi näen pienen maailmani, jota rakastan.

-Sofia, jos kuolen ja haluat taas naimisiin, laita vihkisormuksemme oikean kätesi nimettömään ja kanna minua siinä aina ja ikuisesti. Haluan olla sinun.

Kuulen poikani kikatuksen vielä silloin, kun aurinko painuu pilven taakse.

Haluan olla sinun.

Olin hankkinut kirjan jo viime vuonna, mutten ollut uskaltanut tarttua siihen. Oma diagnoosini oli liian tuore ja pelkäsin Lauran tarinan olevan liian raskas. Ei se sitä ollut, ei suinkaan. En ole ikinä lukenut mitään näin upeaa syövästä. En mitään.

Upea on ehkä väärä sana syövästä. Upea on Lauran tapa kirjoittaa siitä. Aloitin kirjan eilen ja olin lukenut siitä jo yli 300 sivua iltaan mennessä, muutamassa tunnissa. Aamulla herättyäni kurotin yöpöydälle ja luin viimeiset sivut.

Elin Lauran tarinan mukana jokaisella sivulla, niin paljon samaistuttavaa, niin paljon sanoja jotka olisivat voineet olla kuin suoraan omasta suustani.

Vaikka Lauran kohtalo on jo tiedossa, Laura ehti menehtyä ennen kirjan julkaisua ja tämä lukee myös kansilehdessä, ei kannata pelästyä. Suosittelen tätä kirjaa enemmän kuin mitään muuta syövästä kertovaa jonka olen tähän mennessä koskaan lukenut.


Ainoa asia, hyvin pieni asia, jota jäin kaipaamaan olisi ollut päivämäärät joittenkin kirjoitusten/päivitysten yläpuolella. Kirja on koottu osittain Lauran aikoinaan pitämän blogin pohjalta, joten sairauden etenemistä olisi voinut konkreettisemmin seurata päiväysten perusteella. Päiväykset olisivat konkreettisemmin kertoneet miten pitkiä taukoja joittenkin kirjoitusten välillä oli, mutta tämä on vain makuasia enkä missään nimessä ajattele että kirja olisi ollut yhtään huonompi näinkään.