Ilta-Sanomat: Syöpäkroonikko Leena

Leenasta, 39, ja Ellasta, 34, tosi sympaattinen juttu Ilta-Sanomissa, erityisesti tykkäsin videonpätkästä jossa molemmat kertoivat omin sanoin tuntemuksistaan ja tilanteestaan.

Ilta-Sanomat 24.6.2017: Syöpäkroonikko Leena, 39, elää kolmen kuukauden sykleissä: ”Kun ajattelen tulevaisuutta, ajattelen poikaani”

Marjo-Riittan muisto & Avec Tastula: Jälkikirjoitus TV1

Päivitetty myöhemmin: Linkki ohjelmaan: http://areena.yle.fi/1-3314542


Marjo-Riittan tarinan viimeinen osa on vihdoin tulossa televisiosta. En ole vielä etsinyt ohjelmaa Yle Areenasta (enkä siis katsonut) sillä tiedän jo nyt, että siihen on varattava hyvä aika ja paketillinen nessuja. Ainakin paketillinen.

Harva on ollut yhtä uskomaton ja vaikuttava osa vertaistukiverkostojamme kuin Marjo-Riitta. Vielä kuolemansa jälkeenkin hän puhuu suoraan tunteisiin ja muistuttaa meitä siitä, että rintasyöpä on ihan yhtä lailla syöpä johon osa meistä kuolee, eikä mikään ”light-syöpä” tai ”mut rintasyövässähän on niin hyvät ennusteet, kaikki siitä selviää”. Joskus syöpä vie vaikka kuinka rimpuilee. Siinä ei auta kehittyneet hoidot, ei leikkaukset, ei sädetys, ei taistelutahto, ei kiroaminen. Ei soodanjuonti, käsienheiluttelu, rukoukset tai homeopatia.

Helsingin Sanomat: Avointa puhetta kuolemisesta: Marja-Riitta Karhunen kertoo, miltä tuntuu elää viimeisiä viikkojaan. (otsikossa on näköjään virhe, pitäisi lukea Marjo-Riitta…)

Ohjelma on tullut kuulemma eilen 15.4.2017

Avec Tastula: Jälkikirjoitus TV1:ssä klo 18.40.


Korjaan tekstiin linkin sittenkun ehdin ja jaksan etsiä mistä tuon ohjelman voisi katsoa netistä.

Idan muistolle

Idan muistotilaisuus oli tänään. En valitettavasti päässyt paikalle, mutta olin hengessä mukana. Idan mies kirjoitti Siskot Ry:n kautta koskettavan tervehdyksen (lainaus on itseasiassa Idan miehen pitämästä muistopuheesta joka on hänen luvallaan julkaistu):

15492068_1253927814699435_1706802255443677750_n

Vitun paskasyöpä saatana.

Paskat housussa

”Mut mitä sä sit teet jos paskat on jo housussa?”
”Pyyhin.”

Sitä vaan sinnittelee, kun ei muuta voi. Joskus en vaan jaksaisi kuunnella niitä toistuvia ”Sulla on niin upea asenne, sä kyllä selviät!” tai ”Sä kyllä voitat ton syövän, kun sulla riittää taistelutahtoa!”

Jos syövän voisi voittaa tahdonvoimalla, niin meiltä ei kuolisi koko ajan joku vertaistukiryhmästä. Jos syövän voisi voittaa tahdonvoimalla, mä olisin terve eikä syöpä koskaan voisi uusiutua. Ihan vaan siksi, koska tahdon niin paljon selvitä ja olla hengissä. Ja niin tahtoo ne muutkin. Niin me tahdotaan kaikki!

Ja silti joku kuolee.

Ida lähti aivan äsken. Tuntuu ettei siitä ollut kuin muutama päivä, kun näimme ja tanssimme ja puhuimme siitä, miten Henkkamaukan miesten osastolta voi löytää tosi kivoja vaatteita. Kukaan ei olisi päältäpäin arvannut Idan tilannetta, paitsi kaljusta päästä. Mikään muu ei vihjannut mitenkään sitä, että syöpä nakersi jo tuolloin maksassa.


Tuntuu etten jaksa sanoa mitään. Liian monta on kuollut tähän paskatautiin, liian monta on saanut uutiset levinneisyydestä.

Juuri nyt haluan kääriytyä peittoburritoon ja syödä kaksi kiloa suklaata ja juoda pullollisen vodkaa ja maata viikon tai kaksi kuin mursu, tekemättä yhtään mitään. Mutta sitä en tee, koska mun saatanan paska rasvamaksani varmaan sanoisi PIM ja päättäisi tuhoutua juuri sillä hetkellä, ihan vaan vittumaisuuttaan. Ja kostoksi kaikista syömistäni lääkkeistä ja saamistani sytoista.

En jaksa sanoa enää mitään. Juuri nyt. En yhtään mitään.