”Mut mitä sä sit teet jos paskat on jo housussa?”
”Pyyhin.”
Sitä vaan sinnittelee, kun ei muuta voi. Joskus en vaan jaksaisi kuunnella niitä toistuvia ”Sulla on niin upea asenne, sä kyllä selviät!” tai ”Sä kyllä voitat ton syövän, kun sulla riittää taistelutahtoa!”
Jos syövän voisi voittaa tahdonvoimalla, niin meiltä ei kuolisi koko ajan joku vertaistukiryhmästä. Jos syövän voisi voittaa tahdonvoimalla, mä olisin terve eikä syöpä koskaan voisi uusiutua. Ihan vaan siksi, koska tahdon niin paljon selvitä ja olla hengissä. Ja niin tahtoo ne muutkin. Niin me tahdotaan kaikki!
Ja silti joku kuolee.
Ida lähti aivan äsken. Tuntuu ettei siitä ollut kuin muutama päivä, kun näimme ja tanssimme ja puhuimme siitä, miten Henkkamaukan miesten osastolta voi löytää tosi kivoja vaatteita. Kukaan ei olisi päältäpäin arvannut Idan tilannetta, paitsi kaljusta päästä. Mikään muu ei vihjannut mitenkään sitä, että syöpä nakersi jo tuolloin maksassa.
Tuntuu etten jaksa sanoa mitään. Liian monta on kuollut tähän paskatautiin, liian monta on saanut uutiset levinneisyydestä.
Juuri nyt haluan kääriytyä peittoburritoon ja syödä kaksi kiloa suklaata ja juoda pullollisen vodkaa ja maata viikon tai kaksi kuin mursu, tekemättä yhtään mitään. Mutta sitä en tee, koska mun saatanan paska rasvamaksani varmaan sanoisi PIM ja päättäisi tuhoutua juuri sillä hetkellä, ihan vaan vittumaisuuttaan. Ja kostoksi kaikista syömistäni lääkkeistä ja saamistani sytoista.
En jaksa sanoa enää mitään. Juuri nyt. En yhtään mitään.
Nuoren naisen rintasyöpä. 