Ostin pian leikkauksen jälkeen kirpparimyynnistä pokkarin jonka kansi näytti etäisesti tutulta ja muistelin että kys. kirjasta on tehty jossain välissä elokuvakin. Olen bongaillut syövästä ja kuolemasta kertovia kirjoja vähän sillä ajatuksella että syövästä lukeminen ja siihen liittyvien leffojen katsominen voisi jotenkin auttaa. Täytyy kyllä heti sanoa että syöpäelokuvat eivät ole kovin hauskoja tai keveitä, enkä voi suositella niitä kellekään jollei erityisesti halua viettää iltaa itkeskellen. Kirjoissa on taas aika laajalla skaalalla paljon hyviä, paljon huonoja, ja todella paljon kaikkea siltä väliltä.

Tämänkertainen virheostos oli Cecelia Ahern – P.S. Rakastan sinua (Wikipedia):

Kertoo aivosyöpään/aivokasvaimeen miehensä menettäneestä nuoresta leskestä.

---

Kirjoitin tähän pitkän avautumisen siitä millä kaikilla tavoilla tuo kirja on huono, mutta pyyhin sen pois. Ei sellaista jaksa lukea. Tyydyn vain toteamaan VOI HYVÄ HELVETTI MITÄ SYSIMUSTAA SYVÄLÄISEN PASKAA!

Sinnittelin pitkään toivoen että tarina ja kirjoitustyyli jossain vaiheessa jotenkin maagisesti paranisi, mutta olen jo sivulla 240 ja jotain, enkä enää tiedä viitsinkö lopettaa kesken ja polttaa tekeleen seremoniallisesti roviolla, vai pitäisikö kiukulla lukea loppuun. Itkettää. Ei se, että on syöpä ja lukee nuoresta syöpäänkuolleesta miehestä ja hänen nuoresta leskestään, vaan itkettää tämä hirveä huonous!

Haista paska, kirja, haista paska.