Ensin en osannut vastata mitään. En keksinyt mitään, sillä syöpä on vienyt minulta kokonaan tai osittain kyvyn unelmoida mahdottomia. Aloin kuitenkin miettimään mitä haluaisin, mitä toivoisin tulevaisuudelta. Lopulta kun olin naputellut vastaukseni, tajusin ettei se vastaa kysymykseen:
Syöpä muuttaa unelmia. Tai mikä tahansa tarpeeksi vakava, henkeä uhkaava sairastuminen.
En pysty enää (tällä hetkellä) unelmoimaan mahdottomia. Toivon kaikista eniten terveyttä, että syöpä ei ehtinyt levitä ennen hoitoja ja hoidot estäisivät leviämisen (ja uusiutumisen). Unelmat ovat muuttuneet realistisiksi, hyvin konkreettisiksi:
”Isona haluan olla elossa.”
”Haluan ettei syöpä tappaisi.”
Sain opiskelupaikan AMK:sta, insinööriopinnot alkavat syksyllä. Haaveilen että saisin valmistua terveenä. Haaveilen saavani töitä, parempia töitä kuin mitä teen nyt. Haluaisin tehdä työtä jonka koen mielekkääksi, ettei tuntuisi että elämäni valuu hukkaan.
Toivon näkeväni kun tyttäreni aloittaa koulun. Toivon olevani elossa kun hän täyttää 18, 25, ehkä jopa 30.
Toivon että saamme joskus yrittää toista lasta. Mahdollisuus on, kunhan 5v lääkitykseni ovat ohi. Olen silloin 40v, joten window of opportunity ei ole kauhean iso, mutta se on olemassa.
Kaikki aikaisemmat suunnitelmat tulevaisuudesta ovat muuttuneet luksukseksi. Ei ole enää itsestäänselvyyksiä. Kaikki toiveet, kaikki päätökset, lasten lukumäärästä mahdolliseen asuntolainaan ovat lahjoja, asioita jotka tapahtuvat vain jos minulla käy niin tuuri ettei syöpä uusiudu eikä leviä.
Haluaisin elää niin pitkään, että vielä joskus osaan toivoa mahdottomia.
Nuoren naisen rintasyöpä. 
Tämä, mitä kirjoitat, on tuttua.
Minulle kävi niin, että hoitojen päätyttyä ja niistä toivuttua aloin yksinkertaisesti vain toteuttaa niitä haaveita, jotka olin aikaisemmin siirtänyt kauas tulevaisuuteen. Yhtäkkiä mahdottomat vain tulivat mahdollisiksi, tai esteet niiden edessä pienenivät. Minun haaveeni eivät olleet suuren suuria, enimmäkseen paikkoja, joissa halusin käydä, ja ihmisiä, jotka halusin nähdä. Sitä jatkui muutaman vuoden ja nyt olen ehkä palannut rauhallisempaan arkeen. Elämänhalu ja ilo ovat sairastumisen jälkeen olleet mielettömän väkeviä, ja yhä ovat. Olen tietoisesti onnellinen ja pysähdyn hetkiin, yritän tehdä päivistä hyviä.
Minun viiden vuoden etappini oli kesäkuussa ja se oli niin suunnaton etappi, ettei sen merkitystä ymmärrä heti eikä helposti. Miten sitä oli odottanut ja pelännyt… Ja sitten kaikki olikin hyvin. Voimakkaat tunteet yllättävät edelleen. Ja mietin, mitä nyt tapahtuu. Mitä teen vuosilla, jotka sain. Itkettää se, että sai ja ehkä saakin nähdä lasten kasvavan ja aikuistuvan. Että elämä on. Se on lahja.
TykkääTykkää
Kuoleman mahdollisuuden kohtaaminen on saanut minutkin jossain määrin toteuttamaan unelmia. En enää siirrä asioita eteenpäin, sillä olen joutunut sisäistämään ajan rajallisuuden, en siis enää jätä asioita tekemättä ja ajattele ”sitten kun…” tai ”ehkä ensi vuonna…” sillä niitä tulevia aikoja ei varmuudella välttämättä tule. Olen siis alkanut elää enemmän hetkessä enkä säästele asioita myöhemmäksi. Tämä on tietysti hyväkin asia.
On kuitenkin paljon asioita joista en enää haaveile tai en juuri nyt kykene haaveilemaan, koska ne tuntuvat mahdottomilta. Uskon kuitenkin että haaveet vielä palaavat mieleen, kunhan aikaa kuluu ja KUNHAN selviän kontrolleista puhtaasti, jotta voisin uskoa että aikaa on muuhunkin kuin vain tähän hetkeen.
Upeaa että olet selvinnyt viiden vuoden etapistasi! Se on eräänlainen merkkipaalu, konkreettinen todiste siitä että syöpä on, todella isolla todennäköisyydellä ja toivottavasti, menneisyyttä.
TykkääLiked by 1 henkilö