Lapsen ensimmäinen hoitopäivä. Veimme lapsukaisen perhepäivähoitajalle aamulla ja haemme puolen päivän aikoihin pois. Tänään on ”pehmeä lasku” hoitoonmenolle, ettei maanantain normaali arkirytmi tulisi liian suurena shokkina.
Perhepäivähoitaja vaikuttaa kivalta, vaikkei ollakaan tavattu vasta kuin kahdesti ja sen lisäksi juteltu muutamia kertoja puhelimessa. Hän oli niin sympaattinen sanoessaan, että lasta ensimmäistä kertaa hoitoon tuodessa kannattaa vaan lähteä eikä jäädä vatvomaan pitkäksi aikaa, että siinä tirahtaa itku lapselta ja aikuiseltakin, ja lapsi saattaa itkeskellä vain enemmän jos näkee että vanhemmatkin itkee.
Meitä ei sentään itkettänyt. Tietysti se riipaisi sydänjuuria myöten kun joutui jättämään lohduttomasti itkevän lapsensa vieraan hoteisiin, mutta tässä syöpämatkalla olen joutunut opettelemaan erilaisia luopumisia ja irtiottoja jo monta kertaa. Opettelemaan olemaan erossa lapsesta, oli se sitten omat menot sairaalaan ja hoitoihin tai opiskelu ja lapsen jättäminen äitini hoitoon.
Tuntui kyllä kurjalta jättää rääkyvä lapsi vieraamman ihmisen hoteisiin, mutta ei auta, siihen on totuttava, sillä maanantaina alkaa arki ja äitini ei voi enää hoitaa lasta täyspäiväisesti kotona. Sellaista luksusta meillä ei enää ole.
Siihenkin vaan tottuu, vaikka välillä surettaakin että se pahin kaikista on suru ja pelko mahdollisesta ennenaikaisesta kuolemasta, äärimmäisestä menetyksestä.
Alkuvaiheessa sitä tuli märehdittyä paljonkin, että mitä jos… Mutta onneksi ei enää, ei läheskään joka päivä. Helppohan tässä on naureskella kun on jo useampia kontrolleja vyön alla, niin uskaltaa hengähtää ja kuvitella, että ehkäpä sittenkin syöpä on jonain päivänä historiaa ja ehdin nähdä lapseni kasvavan ja ehdin tekemään elämässäni kaikenlaista. Ettei jäisi kaikki kesken.
Tai kyllähän se syöpä käy mielessä joka päivä, joskus useammin, joskus harvemmin, mutta joka päivä vähintään kerran. Siihenkin tottuu, turtuu. Ajatus tulee, sitten se menee, eikä sitä tarvitse enää märehtiä ja itkeskellä, niinkuin alussa. Nyt kun tietää että syöpä voi iskeä kehen tahansa, milloin tahansa. Se ei ole enää teoreettinen ja kaukainen ajatus, enkä ajattele enää mistään asiasta ”No eihän se nyt minun kohdalle osu, ne asiat tapahtuu jollekin muulle.”
Kyllä se vaan osui.
Ei pelko nyt ihan täysin ole ohi. Pelkopeikko istuu jossain tuolla niskan takana ja välillä iskee, toisinaan taas odottelee passiivisena häivähdyksenä horisontissa. Vielä kertaakaan ei ole syövän pelko täydellisesti kadonnut. En tiedä kauanko siihen menee, kuulemma jonkinlainen pelon häivähdys on aina, vaikka syövästä olisi kuinka monta vuotta takana.
Joululomalla olen järjestellyt asuntoa ja erityisesti omaa työhuonettani. Hirvittävä tarve saada kaikki kuntoon. Jatka lukemista ”Luopumisia” →
Nuoren naisen rintasyöpä. 