Luopumisia

Lapsen ensimmäinen hoitopäivä. Veimme lapsukaisen perhepäivähoitajalle aamulla ja haemme puolen päivän aikoihin pois. Tänään on ”pehmeä lasku” hoitoonmenolle, ettei maanantain normaali arkirytmi tulisi liian suurena shokkina.

Perhepäivähoitaja vaikuttaa kivalta, vaikkei ollakaan tavattu vasta kuin kahdesti ja sen lisäksi juteltu muutamia kertoja puhelimessa. Hän oli niin sympaattinen sanoessaan, että lasta ensimmäistä kertaa hoitoon tuodessa kannattaa vaan lähteä eikä jäädä vatvomaan pitkäksi aikaa, että siinä tirahtaa itku lapselta ja aikuiseltakin, ja lapsi saattaa itkeskellä vain enemmän jos näkee että vanhemmatkin itkee.


Meitä ei sentään itkettänyt. Tietysti se riipaisi sydänjuuria myöten kun joutui jättämään lohduttomasti itkevän lapsensa vieraan hoteisiin, mutta tässä syöpämatkalla olen joutunut opettelemaan erilaisia luopumisia ja irtiottoja jo monta kertaa. Opettelemaan olemaan erossa lapsesta, oli se sitten omat menot sairaalaan ja hoitoihin tai opiskelu ja lapsen jättäminen äitini hoitoon.

Tuntui kyllä kurjalta jättää rääkyvä lapsi vieraamman ihmisen hoteisiin, mutta ei auta, siihen on totuttava, sillä maanantaina alkaa arki ja äitini ei voi enää hoitaa lasta täyspäiväisesti kotona. Sellaista luksusta meillä ei enää ole.

Siihenkin vaan tottuu, vaikka välillä surettaakin että se pahin kaikista on suru ja pelko mahdollisesta ennenaikaisesta kuolemasta, äärimmäisestä menetyksestä.


Alkuvaiheessa sitä tuli märehdittyä paljonkin, että mitä jos… Mutta onneksi ei enää, ei läheskään joka päivä. Helppohan tässä on naureskella kun on jo useampia kontrolleja vyön alla, niin uskaltaa hengähtää ja kuvitella, että ehkäpä sittenkin syöpä on jonain päivänä historiaa ja ehdin nähdä lapseni kasvavan ja ehdin tekemään elämässäni kaikenlaista. Ettei jäisi kaikki kesken.

Tai kyllähän se syöpä käy mielessä joka päivä, joskus useammin, joskus harvemmin, mutta joka päivä vähintään kerran. Siihenkin tottuu, turtuu. Ajatus tulee, sitten se menee, eikä sitä tarvitse enää märehtiä ja itkeskellä, niinkuin alussa. Nyt kun tietää että syöpä voi iskeä kehen tahansa, milloin tahansa. Se ei ole enää teoreettinen ja kaukainen ajatus, enkä ajattele enää mistään asiasta ”No eihän se nyt minun kohdalle osu, ne asiat tapahtuu jollekin muulle.”

Kyllä se vaan osui.


Ei pelko nyt ihan täysin ole ohi. Pelkopeikko istuu jossain tuolla niskan takana ja välillä iskee, toisinaan taas odottelee passiivisena häivähdyksenä horisontissa. Vielä kertaakaan ei ole syövän pelko täydellisesti kadonnut. En tiedä kauanko siihen menee, kuulemma jonkinlainen pelon häivähdys on aina, vaikka syövästä olisi kuinka monta vuotta takana.


Joululomalla olen järjestellyt asuntoa ja erityisesti omaa työhuonettani. Hirvittävä tarve saada kaikki kuntoon. 

Elämä ja aika tuntuu niin arvokkaalta, etten halua tuhlata sitä tekemättä mitään tai saamatta mitään aikaan. En halua odottaa että elämä vain lipuu ohi, vaan tehdä asioita. Olen muuttunut joissain asioissa kärsimättömäksi, en haluaisi odotella asioitten tapahtuvan, vaan haluan niitten alkavan ja hoituvan. Jos eivät hoidu, niin tartun itse toimeen, joskus heti, joskus vähän myöhemmin, mutta aika on kallista! En halua herätä vuosien päästä horroksesta ja todeta etten ole tehnyt vuosien varrella mitään mieleenpainuvaa.

Isoimpia urakoita on ollut oman roinan inventoiminen ja työhuoneen järjestäminen siihen kuntoon että täällä voisi oikeasti tehdä töitäkin. Jos sattuu olemaan sellaista ihmistyyppiä kuten minä, niin hoardaus & OCD on vaivannut aivan lapsesta asti ja sehän näkyy. Monilla lapsilla on OCD-tyyppistä pakko-oireilua, mutta se useimmiten jää pois itsestään aikuisikään mennessä.

No ei mulla! Kyllähän nuo pakkoneuroosit ovat lientyneet paljonkin, mutta edelleen on riesana perfektionismi ja pikkutarkka säntillisyys.

Toisaalta…

OCD gears BrbwNSO

Käyn itseni kanssa useinkin keskustelua siitä, mikä on vain persoonallinen tarve haluta asioitten olevan järjestyksessä ja mikä olisi edelleen luokiteltavissa pakkoneuroosiksi. En sentään pese käsiäni pakonomaisesti (mutta inhoan sitä jos ne tuntuvat lähmäisiltä jolloin pesen ne saippualla ja usein) tai järjestele kyniä ja kirjoja värien mukaiseen järjestykseen. Enää.

Sitäpaitsi, kirjat pitää järjestää aakkosjärjestykseen, samaten äänilevyt, CD-levyt ja DVD-levyt. Tosin DVD-levyt ovat tällä hetkellä pahvilaatikoissa varastoituna, mutta silloin kun ne olivat hyllyssä, mietin usein että pitäisikö ne olla aakkosjärjestyksen sijaan sittenkin ohjaajan mukaisessa järjestyksessä, tai kenties kronologisessa järjestyksessä… Vaikeita valintoja!

Olisikohan pitänyt sittenkin ruveta kirjastotädiksi, kuten pienenä haaveilin. Kirjastossa työskentely oli nuorempana yksi unelma-ammateistani. Saisin ainakin järjestellä tarpeeksi. Tosin sitten risoisi se, että joutuisin järjestämään osan teoksista aivan toisella tapaa mitä itse haluaisin, esim. homeopatiaa käsittelevää kirjallisuutta on luokiteltu lääketieteen alle. Ei siksi, että kirjastojen työntekijät siitä tykkäisivät, vaan siksi, että se on kirjastoissa kansainvälisesti käytetty standardi.


Viimeaikaisen järjestelyvimman sai aikaan ajatus siitä, että kuolisin yhtäkkiä ja jättäisin perikunnalle setvittäväksi hirvittävät kasat kaikenlaista käsityökamaa. Neulelankoja, kankaita, ompelukoneita (monikossa), ties mitä. Kovinkaan moni lähipiiristä ei osaisi arvioida niitten todellista arvoa, enkä osaa kuvitella että lähiomaisilla, kuten puolisolla, olisi surun keskellä jaksamista tavaroitteni setvimiseen. Pelkään sitä, että väsyneenä joku dumppaisi kamani jonnekin kirpputorille lahjoituksina tai vielä pahempaa, roskikseen. Kirppareitten kautta kamat sentään menisivät eteenpäin kiertoon.

Lisäbonuksena se, että työhuoneeni on ollut kesäkuisesta muutosta asti aivan pahuuden vallassa. Niin täyteen pakattu Tetris-kuutio, etten ole voinut tehdä täällä mitään järkevää. Voin nyt ylpeänä todeta että kirjoittelen tätäkin päivitystä puolisiistissä työhuoneessani, uuden säätöpöytäni ääressä.

Ainiin, puoliso oli mahtava ja kustansi minulle säädettävän seisomapöydän! Selkävaivainen kiittää ja kumartaa! Sitäpaitsi, joka saatanan iltapäivälehdessä on kirjoiteltu jo pari vuotta siitä miten istuminen tappaa. Kiva lukea noita uutisia näin niinkuin jo yhden syövän sairastaneena, aivankuin tässä ei olis muutenkin pelko persiissä että kuolema puraisee omasta perseestä hetkellä millä hyvänsä. Lisäbonuksena voi lukea pelottelu-uutisia paskalehdistä.

Ikea Skarsta

skarsta-tyopoyta-saadettava-valkoinen__0324864_PE518141_S4

Päätin siis vihdoinkin opetella päästämään irti vanhasta tavarasta. Vaikka omistankin hirveästi rahanarvoisia käsityötarvikkeita, olen hillonnut niitä aivan liian monta vuotta suunnittelen kaikenlaisia projekteja jotka eivät ole tapahtuneet. Laitoin pari myynti-ilmoitusta internettiin ja kappas, sainkin pian kaksi ostajaa jotka kävivät hakemassa kampetta edulliseen uloskantohintaan.

Ostajille hyvä mieli hyvistä löydöistä, minulle hyvä mieli siitä, että työhuoneessa on nyt jopa lattia näkyvissä ja työtilaa. Se pieni rahallinen hyöty ei ollut pahitteeksi, nyt kun Kelan lääkekorvauksetkin muuttuivat radikaalisti.

Jotkut suunnittelevat omat hautajaisensa syöpädiagnoosin saatuaan, minä taas inventoin kangas- ja lankalaatikoita ja laittelen niihin nimilappuja. Suunnittelin jopa tekeväni Excelillä inventaarion pohjalta kirjanpidon, mutta sitten luovuin siitä ajatuksesta. Toistaiseksi.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s