Musta vuosi 2014. Diagnosoitu gradus 3 rintasyöpäkasvain vasemmasta rinnasta 34-vuotiaana, tuolloin raskaus viimeisellä trimesterillä. Synnytyksen käynnistys rv 40+0. Täysi mastektomia sekä kainalon evakuaatio 2 viikkoa myöhemmin. Kirjoituksia siitä kuinka sopeutua elämään lapsen, joskus myös syövän, kanssa. Sisältää voimasanoja.
http://www.potilaanlaakarilehti.fi/laakarin-aani/mika-ihmeen-superselviytyja/
Laitan linkin taakse tekstin luettavaksi, siltä varalta että juttu ei olisikaan ikuisesti luettavissa alkuperäisellä sivustolla. Jatka lukemista ”Mikä ihmeen superselviytyjä?”
Syövän, eli diagnoosin, vuosipäivä oli ja meni 7.8.2015. Vietin koko viikonlopun mökillä, upeassa seurassa ja upeat säät hellivät meitä. Kesän parhaat kelit. En edes muistanut että sain syöpädiagnoosin tasan vuosi sitten, ennenkuin vasta seuraavana päivänä.
Eihän se syöpä oikeastaan syntynyt tuolloin, oli se muhinut jo jonkin aikaa. Mutta niinhän muhii lapsetkin ennen syntymäänsä, H-hetkeä.
Syöpäni on kietoutunut lähtemättömästi lapseni syntymään, sille ei mahda näin jälkikäteen mitään. Lapsi ja syöpä ovat kuitenkin mielessäni kaksi täysin erillistä asiaa ja olen mielestäni onnistunut keskittymään lapseen tosi hyvin, siitä huolimatta että samaan aikaan piti saada yksi paskasyöpä. On helpompaa elää arkista, tavallista elämää kun on päässyt niin monista eri kuvauksista läpi puhtain tuloksin, kuten minä.
On paljon helpompi olla jännittämättä ensimmäistä vuosikontrollia, kun on päässyt niin monista kuvauksista läpi puhtain paperein, kuten minä.
Tottakai sitä jännittää silti aina hiukkasen, oli kuvaukset tai tutkimukset mitä tahansa, mutta jännitystä ja pelkoa on hyvin montaa eri laatua, hyvin montaa eri voimakkuutta. On kuolemanpelkoa joka kouristaa niin että oksettaa eikä vapina hellitä millään. On pelkoa joka vain hiukkasen tuntuu etäisesti jossain vatsanpohjassa tai takaraivossa, sellaista pelkoa joka on enemmänkin vain hienoinen jännitys. On kaikkea siltä väliltä.
Tällä hetkellä en pelkää aktiivisesti, mutta aina kun tuleva vuosikontrolli palautuu mieleen, syöpä käy mielessä ohimennen. Todennäköisyydet ovat puolellani. Onkologin ylilääkärin sanoin, on harvinaista, että etäpesäkkeet näkyisivät vielä ensimmäisessä vuosikontrollissa, sillä hoidot pitävät ne poissa tässä vaiheessa. On harvinaista, että levinneisyys löytyisi nyt, kun niin monet kuvaukset ja tutkimukset olen jo läpäissyt puhtain paperein.
Ei kuitenkaan mahdotonta. Kun mahdollisuus on olemassa, sitä on vaikea olla ajattelematta ollenkaan. Olenhan jo yhdellä syöpädiagnoosilla joukossa joka on harvinaisempi kuin lottovoitto. Lottoarvonta on joka viikko, voittopotteja 52 vuodessa. Alle 35-vuotiaana rintasyöpädiagnoosin saaneita n. 18-20 vuosittain. Ei sukurasitetta, ei tunnettuja riskitekijöitä juurikaan. On vaikea luottaa todennäköisyyksiin kun ne ovat jo kerran pettäneet pahemman kerran. Raskaana diagnosoituja vielä vähemmän:
”Suomessa todettiin 12 vuoden ajanjaksolla (1991-2002) 140 raskaudenaikaista rintasyöpää.”
Lähde: Duodecim
Se tekee 140 / 12 = n. 11,6. Alle 12 raskaana rintasyöpädiagnoosin saanutta naista vuodessa. Tosin, tämäkin luku on nousussa. Rintasyöpä on yleistymässä koko ajan.
Vuosi on mennyt hirvittävän nopeasti. Ensimmäiseen vuosikontrolliin on parisen viikkoa. Ihan hyvillä mielin odotan labroja ja ultrausta, sillä tiedossa on jotain hyvää mitä odottaa: leikkauslähete. Leikkauksessa olisi suunnitelmissa siistiä/putsata leikatun puolen seroomanestetasku ja poistaa terve rinta ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä (ja omasta pyynnöstäni). Sitä on hyvä odottaa.
Niin, vauvakin täyttää kohta vuoden.
Toistaiseksi alan kallistua vahvasti peruukin puoleen, mikä johtuu pitkälti siitä että satuin löytämään todella kivan ja mukavan peruukin. Huivit ja niitten sitominen ja käyttäminen on minulle yhtä hepreaa kuin meikkaaminenkin, joten en edes tiedä mistä päästä puuta pitäisi aloittaa perse edellä kiipeäminen. Peruukki on siis toistaiseksi se helpoin vaihtoehto, jollen halua palelluttaa karvatonta kuuppaani syksyn viimoissa. Peruukki ei tosin lämmitä läheskään yhtä hyvin kuin pehmeä villainen pipo (jollaista en ole vielä ehtinyt neulomaan vaikka lankoja on jo hankittuna…), ollessaan muovista keinokuitua. Nälillä välimallin keleillä se kuitenkin tuntuu yllättävän sopivalta ja mukavalta. Oma peruukkini on ostettu 250 euron maksuosoituksella, eikä maksanut edes koko hintaa vaan muistaakseni n. 210-220 euroa. Hintaansa nähden laadukkaan oloinen ja yllättävän vähän keinotekoisen näköinen. Päänahkakin hengittää kohtalaisesti. Ei tätä peruukkia voi verrata mitenkään sellaisiin parin kympin muovisiin kiinatekeleisiin, joita olen ostanut aikoinaan Halloween-naamiaisiin ebaysta, ne kun tuntuu yhtä miellyttäviltä kuin kietoa päänsä elmukelmuun.
Minua houkuttaa kuitenkin huivit. On houkuttanut jo pitkään, ja jo parisen vuotta sitten selailin innosta pinkeänä erilaisia vanhoillisjuutalaisten naisten huiviblogeja ja -vlogeja. Kyllä, netti on pullollaan huivin käyttämisestä ja erilaisten huivien sitomisesta kertovia videopäiväkirjoja, erityisesti Youtubesta näitä löytää pilvin pimein. Ehkä kaikista hauskin piirre noille vlogeille on se, että enemmistö ja parhaimmisto niistä on juutalaisuuden vanhoillisempien uskontokuntien seuraajien ylläpitämiä, eli mm. ortodoksijuutalaisten. Hakusanalla ’tichel’ löytyy vaikka mitä.
Huvittaisi lähteä kokeilemaan erilaisia huivien sidontoja, muutama isohko huivi löytyykin lähes käyttämättöminä hattuhyllyltä. Kaljua kun on tiedossa ainakin sytojen loppuun saakka, sen jälkeen kestää oma aikansa että tukka kasvaa takaisin kampausmittaan, arviolta vuoden verran siis, jollei pitempäänkin, riippuen siitä millaisena tukka kasvaa takaisin ja miten nopeasti.
Omia suosikkejani blogeista/vlogeista ovat mm:
Rivka Malka Pearlman (Youtube-linkki)
Andrea Grinberg / Wrapunzel (Youtube-linkkejä)
Nuoren naisen rintasyöpä. 