Mikä ihmeen superselviytyjä?

http://www.potilaanlaakarilehti.fi/laakarin-aani/mika-ihmeen-superselviytyja/

Laitan linkin taakse tekstin luettavaksi, siltä varalta että juttu ei olisikaan ikuisesti luettavissa alkuperäisellä sivustolla. 

Törmäsin hiljan käsitteeseen nimeltä posttraumaattinen eli traumaperäinen kasvu (PTG eli post-traumatic growth). Kuvaus asiasta vaikutti kumman tutulta ja tajusin, että olen itse kokenut vastaavaa. En vain tiennyt, että kokemuksellani on nimikin.

Kyseessä on traumaperäisen stressihäiriön (PTSD eli post-traumatic stress disorder) vastailmiö. Useimmathan lienevät kuulleet tuosta Persianlahden sodan jälkeen tutuksi tulleesta käsitteestä, jolla viitataan traumaattisen tapahtuman alkuun panemaan, varsin voimakasoireiseen ahdistuneisuushäiriöön.

1990-luvun puolivälissä psykologit Richard Tedeschi ja Lawrence Calhoun kiinnostuivat siitä, miten ihmiset selviytyivät koettelemuksista. Haastateltuaan ihmisiä, jotka olivat selvinneet esimerkiksi vaikeista vammoista, sokeutumisesta, halvaantumisesta tai sotavankina olosta, he määrittelivät traumaperäisen kasvun olevan myönteisen muutoksen kokemus, joka saa alkunsa kamppailusta merkittävän elämänkriisin kourissa. Heidän mukaansa myönteistä kasvua koettiin yleensä viidellä elämänalueella.

Koettelemuksista selvinneet kokivat saaneensa sellaisia uusia mahdollisuuksia, joihin muuten ei olisi ollut tilaisuutta ja uskaltaneensa kokeilla sellaistakin, jota eivät olisi aiemmin harkinneetkaan. He myös kokivat itsensä vahvemmaksi kuin aiemmin. Usein suhteessa muihin oli tapahtunut muutos; toisiin kärsiviin pystyi suhtautumaan suuremmalla myötätunnolla, läheisyyden tunne oli lisääntynyt ja varsin usein motiiveja leimasi jatkossa pyyteettömyys. Elämää ylipäätään arvostettiin enemmän kuin aiemmin, ja useimmat olivat kokeneet myös henkisen tai hengellisen kasvun.

Heitä voisi nimittää superselviytyjiksi.

Sinänsä ajatus vaikeuksien kasvattavasta ja jalostavasta vaikutuksesta on ikivanha. Tällainen traumaperäinen kasvu ei ole epätavallista, mutta miksi sitä ei tapahdu aina? Miksi jotkut jäävät jumiin kokemiinsa vaikeuksiin pääsemättä niiden ylitse, tai toiset kieltävät heille tapahtuneen ja yrittävät elää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan?

Syyllisyys, pelko ja kokemus epäoikeudenmukaisuudesta. Siinä ovat minun havaintojeni mukaan pahimmat esteet traumaperäiselle kasvulle. Olen tavannut vanhempia, jotka ovat lapsensa psyykkisestä sairastumisesta ja mahdollisesta omasta osallisuudestaan siinä traumatisoituneet niin pahoin, että eivät pysty antamaan itselleen lupaa jatkaa elämäänsä eteenpäin, vaikka tilanteesta on jo vuosia ja lapsikin toipunut. Olen kannatellut syöpäpotilasta, jonka elämää hallitsi tulevaisuuden ja uusiutuman pelko niin, ettei hän pitkään aikaan pystynyt nauttimaan toipumisestaan. Olen törmännyt potilaaseen, joka piti sairastumistaan niin epäreiluna, että hänen oli vaikea ottaa vastaan apua ja hyväksyä realistista hoitosuunnitelmaa. Olen itse kokenut niin syvää katkeruutta kohtalostani sairastuneen läheisenä, että meinasin tikahtua ennen kuin ymmärsin päästää siitä irti.

Sillä pahoja asioita tapahtuu hyvillekin ihmisille.

Elämänkriisi aiheuttaa surua, kärsimystä, itsesääliä ja vihaa – ja se on okei. Asiantuntijoiden mukaan traumaperäinen kasvu on todennäköisempää, jos nämä tunteet tunnistetaan ja hyväksytään. Niissä saa jopa velloa oman aikansa. Superselviytyjän ei yllättäen tarvitsekaan pitää yllä urheaa hymyä. Kasvun kannalta on ihan sama, onko optimisti vai pessimisti. Kaikki kohdatut menetykset on lupa myöntää ja niitä saa surra, kunhan tunteista päästää jossain vaiheessa irti ja alkaa miettiä kokemuksiaan. Olennaista on, että kärsimyksensä keskellä henkilö myöntää, että elämä on peruuttamattomasti muuttunut eikä paluu entiseen ole mahdollista. Tärkeintä on löytää se tapa, jolla vallitsevassa tilanteessa voisi rakentaa parhaan mahdollisen tulevaisuuden niistä palikoista, joita on jäljellä. Mitä vaikeampi kriisi on kyseessä, sen suurempaan kasvuun se antaa mahdollisuuden. Useimmiten traumaperäinen kasvu tapahtuu vuoden parin sisällä koettelemuksesta, kun ihminen on käsitellyt traumaan liittyvät negatiiviset tunteensa ja oppinut huomaamaan, että uusia mahdollisuuksia on.

Kärsijän saama tuki on olennainen osa traumaperäistä kasvua. Suurin osa kriisin kokeneista ei saa mitään ammattiapua. Tällöin vertaistuki – joukko ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman ja selviytyneet – voi toimia positiiviseen muutokseen johdattavana tukena. Samoin perheen ja läheisten tuki on tärkeää, mutta tukijoiden asenne vielä tärkeämpää. Itsetutkisteluun ja muutokseen kannustaminen on kasvun kannalta hedelmällisempää kuin uusien ajatusten torjuminen ja entiseen palaamisen korostaminen.

Kriisin kanssa kamppaileminen voi tuoda ihmisen elämään aivan uutta sisältöä. Se pakottaa keskittymään omiin arvoihin, hyveisiin ja elämänviisauteen. On silti muistettava, että vaikka kamppailun seuraus onkin positiivinen, se kumpuaa kärsimyksestä ja surusta eikä automaattisesti muuta kaikkea hyväksi. Eikä traumaperäinen kasvu missään tapauksessa ole helppoa.

Superselviytyjää ei siis kannata kadehtia. Mutta jos koskaan joutuu kohtaamaan vaikeuksia, kannattaa ottaa oppia.

Reita Nyberg
Kirjoittaja on paljasjalkainen tamperelainen gynekologi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s