Asioita joita en koskaan uskonut sanovani.

Toivottavasti tämä selkäkipu on iskias, tai ehkä nivelrikko.

Sillä jos se ei ole, niin se on varmaan sitten syövän etäpesäkkeet luustossa. Iskias-kivuista kärsineenä mulla oli tapana sanoa etten toivoisi sitä kipua edes pahimmalle vihamiehelleni, vaikkei mulla nyt vihamiehiä olekaan. Nyt toivon että selkäkivut ovat iskias tai nivelrikko. Niin sitä vaan prioriteetit muuttuu kun saa syövän. Voiskohan joku akkainlehti haastatella mua johonkin voimauttavaan henkilökuvareportaasiin jossa kerrotaan miten syöpä on ollut käänteentekevä asia elämässä ja miten ihanaa on nyt kun prioriteetit on ihan uudenlaiset? Ne jutut ärsyttää hirvittävästi aina kun ne on kirjoitettu jotenkin ällöttävän pirteään sävyyn, aivankuin syöpä olisi positiivinen asia ja miten paljon syövästä oppii ja miten sen jälkeen elämä on ihanaa ja haistellaan ruusuja.

Vittu mikä paskatauti. Epäreilu, viheliäs paskatauti. En minä ainakaan ole oppinut tästä mitään! Olen tullut vainoharhaiseksi, itkuiseksi, stressaavaksi, kuolemaapelkääväksi ja ahdistuneeksi. Diagnoosista alkaen elämä on muuttunut peruuttamattomasti. Mielessä kolkuttelee aina jossain psyyken sopukassa pelko siitä että syöpä uusiutuu tai leviää, kun uinuvat syöpäsolut voivat aktivoitua jonain kauniina päivänä. Koskaan ei tiedä ovatko sytot ja lääkkeet saaneet tapettua kaikki vialliset paskasolut ennenkuin ne pesivät jonnekin kehon nurkkaan ja alkavat taas kasvattaa pesäkettä. Sen pelon kanssa vaan joutuu opetella elämään.

On niitä hyviäkin artikkeleita, onneksi. varsinkin nyt Roosa nauha-teemakuukauden aikana on ollut paljon lohdullisia ja realistisen toiveikkaita juttuja. Jos syöpä on jotain opettanut, niin se on opettanut elämään ilman pelkoa. Ei siis ilman syövän pelkoa, ehei, vaan ilman muita pelkoja. Kaikki muu muuttuu pieneksi ja mitättömäksi syövän rinnalla. Ei haittaa pieni sade vaikka vaatteet kastuu. Ei haittaa bussin myöhästyminen. Ei haittaa punaiset valot kolmessa risteyksessä peräkkäin matkalla jumppatunnille. Mutta en mä toivo ikinä, IKINÄ, että kukaan saisi syövän vain siksi että se olisi opetus.

Olen saattanut joskus pikaistuksissani sanoa jostakusta todella inhottavasta ihmisestä että voi kunpa se sais jonkun persesyövän, oppispahan tavoille kun joutuis elämään puolisen vuotta avannepussin kanssa. En ole sanonut sitä ihan tosissani.

Toiveikas saa olla, varsinkin kun jotkut lehdet julkaisevat vielä tänä päivänä edes hiukan parempia uutisia: Lääkärilehti: Syöpään kehitteillä lupaava hoito

Mainokset

2 thoughts on “Asioita joita en koskaan uskonut sanovani.

  1. Saattaa johtua sytoistakin sun selkäkivut. Minusta tuntui että kaikki vanhat vaivat korostui sytojen aikana. Minulla ainakin oli selkä kipeä ja jalat. Jalat oli välillä niin kipeet että piti jättää kävelylenkkejäkin väliin ja särkylääkkeitä kehiin. Toivotaan että ei olisi mitään muuta. Todellakin vainoharhaiseksi tämä taudin perkule tekee. Kipuja ja kolotuksia on vieläkin jatkuvasti, en tiedä lähteekö ne enään koskaan pois. Nyt alkaa hiukan lihakset palatumaan pikkuhiljaa, ne kun oli kadoksissa jonkin aikaa. Mulla on sytot loppu viime juhannuksena.

    Tykkää

    • Joo, tuli mieleen viiveellä että voi olla sytoistakin, moni on valitellut hoitojen aikana kaikenlaista kremppaa ja kertonut että kaikki pienetkin vaivat moninkertaistuu ja korostuu. Toivon todella että nämä kivut olisivat vain lihaskipua, vanhaa oireilevaa iskias-vaivaa ja mahdollisesti suvussa kulkevaa nivelrikkoa, jota tosin mulla ei ole aikaisemmin diagnosoitu mutta mahdollisuus on olemassa.

      Tämä tauti on äärimmäisen petollinen juurikin levinneisyyden, uusiutumisen ja vainoharhaisuuden puolesta. Vaikka kuinka kuvittelisi selviävänsä seuraavat 5 vuotta tai pitempään, niin aina kummittelee mielessä ”Mitä jos..?”

      Vaikeinta minulle on ollut opetella elämään tuon epävarmuuden kanssa, ettei voi koskaan tietää. Olisi paljon helpompaa sairastaa jotain sellaista tautia joka olisi kertalaakista selvä, ja kun hoidot päättyy niin voisi hyvillä mielin ajatella olevansa terve. Vaan ei tämän syövän kanssa!

      Kyllä kai se ajan mittaan pikkuhiljaa helpottaa tuo pelko, on se helpottanut jo tässä lyhyessäkin ajassa mikä on mennyt diagnoosista tähän päivään. Tänään juuri mietin miten paljon on tapahtunut vain muutamissa viikoissa. Vauva on vieläkin alle 3kk ja tuntuu niinkuin leikkauksesta olisi kulunut sata vuotta. Uskon että tuo aikakäsityksen muuttuminen johtuu pitkälti siitä että isoja asioita on tapahtunut niin valtavan paljon, joten aika tuntuu pitemmältä kuin mitä se todellisuudessa onkaan, vaikka kalenterissa ei ole kulunut kauaakaan.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s