…sanoi tohtori kun tervettä rintaa ultrasi. Tapasin tänään ensimmäistä kertaa tämän kyseisen nuoren naislääkärin, olin saanut lähetteen rintarauhastutkimukseen, eli pahaenteisesti lähete oli otsikoltaan tasan sama jolla menin aikoinaan viimeisilläni raskaana ultraan ja paksuneulanäytteeseen, ja joka aloitti syöpätaipaleeni. Nyt ”terveeseen” rintaan oli kehittynyt epämääräistä röhelöä jossa ei erottanut kunnolla mitään tiettyä kyhmyä tai pahkuraa, mutta tunnustelemalla selvää röpelöä kuitenkin. Ultraus eteni hitaasti ja perusteellisesti, lääkäri ultrasi bonuksena vielä arvenkin, normaalisti leikatun puolen ultraus olisi tullut vasta vuosikontrollissa tai puolivuosikontrollissa hoitojen päätyttyä.

Jälleen täytyy ylistää suomalaista erikoissairaanhoitoa, nimittäin onkologille röpelöisestä rinnasta kerrottuani, lähete järjestyi pikana muutaman päivän varoitusajalla. Ultraushan piti alunperin tehdä jo aikaisemmin (täällä) mutta onkologi päätti jättää ultraamatta tuolloin, koska hänellä ei olisi ollut mahdollisuutta ottaa paksuneulanäytettä, jos sen tarve olisi ilmaantunut. Neulanäytettä ei tosin otettu nytkään, sillä rinnasta ei löytynyt mitään normaalista poikkeavaa. Rasvakudosta ja turvonneita maitotiehyitä/rauhasia vain.

Nuori naislääkäri pyysi vielä varmuuden vuoksi lausuntoa toiselta lääkäriltä joka pääsikin parin minuutin odottelun jälkeen tutkimushuoneeseen. Hän oli selvästi vanhempi nainen, sellainen arvovaltaa tihkuva matriarkka. Korkeintaan minuutin ultrattuaan varmoin ja tottunein vedoin hän totesi lähes sanasta sanaan saman mitä nuorempi naislääkäri oli sanonut jo aikaisemmin.

Ihan mukava reissu siis, enkä edes ajattele että olisi ollut turhan takia. Sain mielenrauhan ja tuli varmistettua ettei syöpäpesäkkeitä löydy ainakaan tästä jäljellejääneestä rinnasta. Ei ainakaan sellaisia mitkä näkyisivät ultrassa kahden lääkärin silmin.

Sairaalalle ajaessani mietin lakonisesti syövän mahdollisuutta. Muistan ajatelleeni ”jos sieltä jotain löytyy, niin ei se kyllä enää tässä konkurssissa tuntuisi juuri miltään…” ja laskeskelin mielessäni että hyvin harva asia lopulta olisi muuttunut. Toisenkin rinnan leikkaus olisi todennäköisimmin aikaistunut, ja olisin ehkä saanut pari ylimääräistä tärskyä sytostaatteja, riippuen uudesta kasvaimesta/residiivistä/pesäkkeestä. Tuntui kuitenkin siltä, että henkisesti olin varautunut kuulemaan huonot uutiset siten ettei se olisi ollut enää järkytys. Tai ehkä se olisi hiukan vavisuttanut, muttei millään tavalla verrannollinen siihen miltä ensimmäinen diagnoosi tuntui.

Pikkuasiat ovat lakanneet merkitsemästä liikoja. Yksi lisää syöpä sinne tai tänne. Ei se enää tässä konkurssissa tunnu.