Kontrollikauhu

Kontrollikauhu. Kontrollikauhu. Kontrollikauhu. Kontrollikauhu. Kontrollikauhu.

Sain soitettua vihdoinkin syöpikselle ja varattua lääkäriajan. Selkäkivut (joita on ollut ainakin marraskuusta alkaen) eivät ota laantuakseen. Itseasiassa ne aaltoilee. Välillä on, välillä ei. Todennäköisesti & toivottavasti kyse on vain vanhoista selkävaivoista, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Voihan ne olla vaikkapa uusia selkävaivoja!

Tiesin että tämä tulee eteen jossain vaiheessa. Pitää uusia reseptit, mutta jos olisikin vain resepteistä kyse, sen voisi tehdä käymättä vastaanotolla. Pitää saada uusi maksari kompressiopaitoihin. Pitää päästä valittamaan sivuoireista ja sivuoireitten puutteesta. Pitää piikittää taas Zoladex, kolme kuukautta on hujahtanut edellisestä.

Pitää tutkituttaa selkäkivut.

Pitää. Tutkituttaa. Selkäkivut.

Ettei ole etäpesäkkeitä.

Vaikka selviytymisen todennäköisyys on lohdullisen iso, kontrollit hermostuttaa aina. Varsinainen vuosikontrolli olisi tiedossa vasta elokuussa, mutten jaksa odottaa. En pysty. En usko että kontrolleihin tottuu koskaan niin, että ne eivät tuntuisi missään. Se mikä on parantunut ajan mittaan, on kontrollien välinen aika: Jokainen kuukausi, jokainen puolivuotinen, on harppaus kauemmas syövästä. Jokaisen puhtaan kontrollin jälkeen pystyn paremmin ja paremmin unohtamaan syövän ja keskittymään normaaliin elämään.

Kontrolleista saan hyvän mielen vain jos niistä saa hyviä uutisia, eikä hyviä uutisia saa ennenkuin on kestänyt taas yhden prässin ja helvetin läpi. Kukaan ei voi luvata hyviä uutisia etukäteen, niitä pitää vaan jaksaa odottaa ja toivoa.

---

Alle kaksi viikkoa ja seuraava vuoristorata-ajelu starttaa labrakäynnillä, kuten tavallista. Kuvauksia tulee ”tarpeen mukaan”. Tiedän hermojeni kiristyvän tuomiopäivän lähestyessä. Labrassa käynti ei nyt vielä mitään, mutta se onkologin vastaanotto. Tiedän jo nyt, etten pysty menemään kouluun sinä päivänä, keskityn vain käymään vastaanotolla ja sitten kotiin. Vaikka menisin koululle ja istuisin tunneilla, mitään ei jäisi päähän ja suorittaisin siirtymistä tilasta toiseen autopilotilla.

Aivoni ovat kontrollikäynneillä olleet kuin teflonia, kaikki on pyydettävä paperilla. Ainoa mitä on jäänyt käynneistä mieleen, ilman muistilappuja, on se hetki kun lääkäri kertoo onko syöpäpesäkkeitä löytynyt. Ennen sitä ja sen jälkeen lyö tyhjää, aivan sama mitä suusta tulee tai mitä keskusteluja käyn, eivät ne jää mieleen. Yleinen fiilis jää, se helpotuksen tunne.

---

Viime päivät ovat olleet hyvin surullisia. Yksi vertaisista on saanut huonoja uutisia eikä aikaa ole enää paljoa jäljellä. Emme tunteneet läheisesti, mutta nämä kohtalot kietoutuvat omiin tulevaisuudenkuviin. On helpompi uskoa omaan selviytymiseen, kun vertaissiskot selviytyvät. On synkkää ajatella omaa ennustetta, kun vertaissiskoista joku saa huonoja uutisia. Myötäelän, toivon, suren. Kiroan syövän. Opettelen elämään pelon kanssa.

Olin aikeissa kirjoittaa eutanasiasta, mutta ajoitus tuskin voisi olla huonompi.

---

Mitä tekisin jos jossain tutkimuksessa löytyisi etäpesäkkeitä? Jatkaisinko koulun loppuun kaikesta huolimatta? Jaksaisinko käydä töissä täysipäiväisesti? Jatkuisiko elämä ennallaan? Miten elämä muuttuisi?

Riippuisi hyvin paljon ennusteesta. Jos etäpesäkkeet olisivat vaikkapa luustossa, ennuste voisi olla jopa vuosia. Monia vuosia. Joissain tapauksissa vuosikymmen, joskus enemmänkin. Luulen että voisin jatkaa opinnot loppuun, se antaisi jonkinlaisen tavoitteen, merkitystä elämään. Toki lapsikin on yksi sellainen, ja tietysti puoliso, mutta en haluaisi jäädä kotiin passivoitumaan. Kaipaan tekemistä kodin ulkopuolella.

Syövän kanssa on paskamaista tehdä sopimuksia. Erityisesti siksi, että syövän kanssa ei voi tehdä sopimuksia.