Paholaisen asianajaja

Jotkut tietävät minut kärkkäistä lausahduksistani. Saatan joillekin antaa kuvan kylmästä, laskelmoivasta ja julmasta persoonasta, mutta päinvastoin, olen kaikkea muuta. Tai noh, ehkä ajoittain laskelmoiva ja joskus hyvin teoreettinen. Pyrin loogisuuteen ja järkevyyteen, mutta samalla inhimillisyyteen ja ihmisen ymmärtämiseen, sekä yksilönä että yhteisönä.

Ainakin omasta ja lähipiirin mielestä, vaikka äiti sanookin minun olevan välillä liian ehdoton.

Kerron monesti ideoita ja ajatuksia ääneen, ennenkuin olen hionut niitä. Joskus kerron jo hiottuja ja valmiita, hyvinkin esittelykelpoisia ajatuksia, mutta se johtuu useimmiten siitä, etten ole ehtinyt kertoa niitä jollekulle, vaan olen tilanteen pakottamana joutunut märehtimään jotain asiaa pitempään yksin, kunnes sitten päässyt kertomaan ideasta jollekin toiselle. Ideoitten ja ajatusten hiominen ja hioutuminen valmiimmaksi on enemmänkin vahinko ja poikkeus.

Raakileina päästän sammakot maailmalle.


Yksi mistä olen saanut jänniä katseita on mielipiteeni eutanasiasta ja siitä, kelle syöpähoitoja pitäisi antaa.

Lempinimeni on Tohtori Mengele, oli jo ennen syöpää, että ei tässä mitään uutta.


Miksi? Mitä? Kenelle? Onko oikein?

Kun sain lapsen, oma itsesuojeluvaistoni vähänkuin hyppäsi lapseen. Voin vilpittömästi sanoa, että riippumatta siitä kuinka raivostunut olen välillä lapsen venkoiluun, uhmaikään ja kaikenlaisiin temppuihin, riippumatta siitä miten riekaleina hermot ja pinna ovat, niin tiedän jollain alkukantaisella varmuudella, että oman lapsen sairastuminen ja lasta uhkaava vaara ovat asioita joilta haluan häntä suojella.

Jos lastani uhkaa joku tai jokin, heittäydyn leijonaemon raivolla lapseni ja julman maailman väliin ihmiskilveksi. Oli kyse luodista, kolaria lähestyvästä autosta tai pahantahtoisesta ihmisestä joka uhkaa vahingoittaa lastani, heittäydyn eteen ja otan iskun vastaan täysin kyselemättä. Olin lukenut tästä monia kertoja faktaa ja fiktiota, mutta vasta nyt voin tuntea miltä tuon suojeluvaiston kokeminen tuntuu.

Se on ehdoton varmuus siitä, että haluaa suojella lastaan ja kokee oikeaksi sen, että lapselle kuuluu tulevaisuus. Vanhemman sukupolven kuuluu väistyä, suojella, antaa tilaa ja tarvittaessa uhrautua.

Lapsille kuuluu tulevaisuus.


Kun minulta kysytään, tai siis, jos minulta kysyttäisiin, kenellä on oikeus syöpähoitoihin tai saada hoitoa mihin tahansa vakavaan sairauteen, niin vastaan ensin, että lapselle. Minun lapselleni. Tätä kautta se oikeus kuuluu universaalisti kaikille lapsille.

Jos jotain lääkettä olis olemassa vain 1 annos ja sitä lääkettä tarvitsee kaksi eri potilasta joista toinen on lapsi ja toinen on vanhus, on mielestäni täysin itsestäänselvää, että se lääkeannos kuuluu ensisijaisesti lapselle, ja vasta toissijaisesti vanhukselle.

Vanhemman sukupolven kuuluu väistyä.

Olen huojentunut siitä, että minun ei tarvitse tehdä hoitopäätöksiä, sillä tietäisin jo etukäteen kuinka siinä kävisi. Saisin jossain vaiheessa syytteen virkavirheestä tai vastaavasta, ja lopulta minut pantaisiin viralta.

Arvotan säälimättä potilaat eriarvoisiin asemiin. En suinkaan sairauden perusteella, vaan iän, tarkemmin sanottuna vanhuuden. Olen suunnitellut painotuskertoimen, jolla voitaisiin laskea matemaattisesti potilaitten oikeus tiettyihin lääkityksiin ja hoitoihin, niissä tapauksissa joissa lääkkeitä on tarjolla vain rajallinen määrä. Tuo kerroin olisi iän vastaluku, eli oikeus lääkkeisiin ja hoitoihin olisi suhteutettu käänteisesti potilaan ikään.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että oikeus hoitoon painotettaisiin 92-vuotiaalla eläkeläisellä kertoimella 1/92, ja 5-vuotiaalla päiväkotilapsella kertoimella 1/5, jne.


Tiedän että teoriani ei ole suinkaan aukoton. En ole filosofi, ja kuten sanoin, ehkä on kaikille parasta että minä en ole tekemässä näitä hoitopäätöksiä, sillä toimisin paremmin pyövelinä.

Tilanne muuttuu hyvin monimutkaiseksi heti, kun yhtälöön lisätään mitä tahansa muita muuttujia kuin ikä.

Entäpä jos nuo kaksi potilasta ovatkin perusterve 60-vuotias Nobel-palkittu syöpätutkija ja monivammainen 2-vuotias lapsi, jonka eliniän ennuste on huono? Kumpi saisi korvamerkityn lääkeannoksen, jos annoksia voidaan valmistaa vain yksi?

Entäpä jos lapsi onkin vankilakierteessä oleva nuori aikuinen, ja ”vanhus” onkin 50-vuotias freelancer-näytelmäkirjailija?

Mihin vedetään raja? Kumpi on potilaana arvokkaampi?

Onko kumpikaan?

Miten lasketaan elämien arvo, ja kuinka verrata toinen toisiimme?

Kumpi ansaitsee elää enemmän kuin toinen?


Tiedän varmuudella, että jos oma lapseni on uhattuna, heittäisin henkeni hänen puolestaan jos vain sillä voisin häntä suojella.

Mutta heittäytyisinkö luodin eteen kenen tahansa vieraan lapsen vuoksi? Ehkä? Miten voin tietää? Eihän näitä refleksejä voi varmuudella ennustaa ennenkuin sitä on testattu.


Ihannemaailmassa meillä on lääkkeitä ja hoitoja rajattomasti ja niitä voidaan antaa loputtomiin, iästä riippumatta. Todellisuudessa riittävän vanhoja ja/tai huonokuntoisia ei voida enää hoitaa, sillä vanhan potilaan kunto ei kestä hoitoja, mutta eihän se kestä sairauttakaan.

Ehkä iäkkään potilaan huono yleiskunto on lääkärillekin helpompaa, voi tehdä päätöksen hoidoista puhtaalla omatunnolla, asettamatta potilaita eriarvoiseen asemaan.

Ehkä hoitamatta jättäminen painaisi omatuntoa enemmän kuin se, että raskaita hoitoja yritetään ja potilas kuolee niihin?


Teoreettisella tasolla olen sitä mieltä, että niin kauan kun meillä on teknologia ja mahdollisuus, tuo mahdollisuus kannattaa aina käyttää. Hoitamatta ei siis kannata jättää, ja olenkin periaatteessa täysin sen puolesta, että jos kyseessä on parantumaton sairaus joka hoitamattomana johtaa vääjäämättä kuolemaan tai pysyvään vammautumiseen, niin hoitoa kannattaa aina edes yrittää.

Teoriassa olen myös vakaasti sitä mieltä, että raha ei saa koskaan olla esteenä ihmishenkien pelastamiselle, sillä henki on rahassa mittaamaton itseisarvo.

Harmi ettei käytännössä maailma toimi niin, ja sekin on väärin.

Mainokset

One thought on “Paholaisen asianajaja

  1. Voi kuinka ihanan syvällisen itsekkään pohdinnan tulokset olet kirjannut luettavaksemme! On ilo lukea ajatuksiasi oman lapsen suojelemisesta. Noinhan meistä vanhemmista varmaan useimmat toimisivatkin asiaa kuitenkaan varsinaisesti tiedostamatta. Ja kyllä, tulevaisuus on lasten; vaikka me vahukset yritämmekin kovasti roikkua menossa mukana, niin väistymme kuitenkin tarpeen vaatiessa väistämättömän edestä.
    Kiitos taas ajatuksistasi ja filosofoinneistasi…

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s