Aaahh, melkein unohdin! Kävin taas gynen kontrollissa ja tästä on nyt ainakin viikko. Tökittiin, ultrattiin, juteltiin.
Piti ihan tarkistaa kalenterista, gynen vastaanotto oli keskiviikkona 17.5.2017 joten eihän siitä ole vielä edes viikkoa. Ajantaju taas heittää, muutaman päivän takaiset tapahtumat tuntuvat haalistuneen muistista niin paljon.
Kaikki oli kunnossa, eli munasarjat ovat edelleen kuin atroofiset rusinat, mitä niitten pitäisikin tällä lääkityksellä olla. Mitään ylimääräistä ei näkynyt toosaosastolla, ja hyvä niin. Limakalvot kuin ohut papyrus saharassa, eli ei senkään osalta mitään uutta.
Kerroin vaihtaneeni lääkitystä Tamofenista Exemestaniin, siinäkään ei mitään erityistä. Kuumat aallot ovat selvästi pahentuneet, MUTTA se nyt voi johtua siitäkin että kävin vastikään Zoladex-piikillä, ja siitä tuppaa tulemaan vähäksi aikaa normaalia pahempia hikikohtauksia, jotka kyllä laimenee ajan kanssa.
Juteltiin paljon lisääntymisestä, toisen lapsen saamisesta ja liukkareista.
Gyne näytti käppyröitä siitä miten todennäköistä on, että me voisimme edes haaveilla toisesta lapsesta, ja aika karua kuvaahan ne ovat. Suoraan sanottuna, en ole tällä hetkellä ollenkaan varma haluanko toista lasta, sillä tässä ensimmäisessäkin on jo kädet täynnä töitä. Ehkä elämä on helpompaa vain yhden lapsen kanssa, varsinkin kun meitä on kaksi aikuista huolehtimassa arjesta.
Lisäksi kun lapsi on uhmaiässä, tuntuu usein siltä että olisi kiva vaan pistää koko mukula ajokoirien vietäväksi. Vanhemmuus on yksi vitun iso työsarka jota ei pääse enää pakoon.
Olisi kuitenkin paljon mukavampaa jos se toisen lapsen hankinta olisi sellainen asia jonka me voisimme päättää vapaasti keskenämme, ilman syövänpelkoa ja lääkityksen aiheuttamia ongelmia. Onneksi oma syöpäni ei ole sellainen että lapsen saaminen jotenkin nostaisi syöpäriskiäni, mutta valitettavasti on mahdollista että tämä ensimmäinenkin syöpä voi vielä uusiutua sitten vuosien päästä, eli vaikka selviäisin 5 vuotta kontrolleja ja lääkityksiä ”puhtain paperein”, saatan silti kuolla tähän syöpään vielä monen, monen vuoden päästä, jos syöpäni pääsee sittenkin leviämään jossain vaiheessa.
Sellaista on elämä hormonipositiivisen rintasyövän kanssa.
Tilanne lääkitysten ja hedelmällisyyteni kanssa on se, että kukaan ei voi vielä tässä vaiheessa ennustaa, voinko saada toista lasta.
Zoladex pitää munikset nyt rusinoina, eikä niissä näy elämää. Tällä hetkellä tämä on tietysti tarkoituksenmukaista, mutta entäpä sittenkun 5 vuoden lääkekuurit ovat ohitse?
Täytän 40 sinä keväänä kun lääkitykset loppuvat. Katselimme käppyröitä ja juteltiin karua kertomaa 40-vuotiaan naisen hedelmällisyydestä, ja eihän se todennäköisyyksien puolesta hyvältä näytä. Se, että terveen naisen hedelmällisyys on nelikymppisenä tilastollisesti selvästi surkeampi kuin nuorempana, ei kannusta pidättelemään hengitystä ja toivomaan ihmettä.
Kun lisäbonuksena on kertaalleen läpikäydyt syöpähoidot, tilanne on vielä paskempi. Tämä ei parane sillä, että kukaan taputtelee olalle, kertoo latteuksia ja siteeraa Paulo Coelhoa.
En kaipaa sääliä, se on jotenkin koko tänä aikana ollut vaikeinta sietää. Sääli on vastenmielistä. En koe että minulla olisi mitään syytä saada sääliä osakseni, siitä tulee vaan entistä paskempi fiilis. Sympatia on sitten eri asia kuin sääli, mutta joskus näitä on vaikea erottaa jos ääneen lausutaan vain latteuksia.
Sitäpaitsi, säälin kuulee parhaiten äänensävystä ja näkee naamasta. Se ei ole niinkään kiinni yksittäisistä sanoista.
Tiedän että meillä on pitkä aika miettiä näitä asioita, ja hyvä niin. Olisi inhottavaa joutua tekemään näin suuria päätöksiä hätäillen. 2,5 vuotta menee silti yllättävän nopeasti, en voi käsittää kunnolla nytkään, että olen jo puolivälissä.
Tilastollinen tosiasia on se, että jos me edes harkitsemme toisen lapsen yrittämistä, niin ns. window of opportunity on pieni, ja sen voi ennustaa kalenterista lähes päivälleen. Keväällä 2020 lääkitysteni loppuessa, minun on hyvä odottaa n. 3kk ja sinä aikana pitäisi kuukautiskierron alkaa.
Pitäisi. Todennäköisesti. Yleensä.
Zoladex ja monet muut hormonaalisesti vaikuttavat lääkkeet kuuluvat tähän kategoriaan jossa suositellaan 3kk odottamista lääkityksen päättymisestä ennenkuin yrittää raskautua.
Ottaen huomioon tilanteeni, tosiasiat ovat nämä:
Jos raskaus ei lähde normaalisti alkuun n. 1 vuoden sisällä yrittämisen aloittamisesta, niin se tuskin tapahtuu myöhemminkään. Keskenmenoriski on suuri.
Sitä ei vielä voida tietää mitenkään, tulenko esimerkiksi saamaan useampia keskenmenoja, ja kuinka pitkään raskautta kannattaa yrittää keskenmenoista huolimatta. Olen antanut itselleni ”luvan” ylläpitää toivoa sen vuoden ajan, joka on tilastollisesti todennäköinen, tai paremminkin, tilastollisesti vähemmän epätoivoinen. On jollain tapaa henkisesti helpompaa antaa itselleen jonkinlainen takaraja jotta ei tarvitsisi elätellä turhaa toivoa loputtomiin. En tykkää roikkua löyhässä hirressä.
Nämä ovat tosiasioita jotka hyväksyn, tai on vaan hyväksyttävä, halusi tai ei.
Hyväksyn toistaiseksi myös sen, että meillä on vain yksi lapsi ja voi olla, että ainoaksi jää. En tunne tällä hetkellä liian suurta ahdistusta tästä ajatuksesta. Ahdistukseni kumpuaa lähinnä siitä voimattomuudesta, ettemme voi itse päättää lasten aikataulua tai luottaa siihen että se todennäköisesti tapahtuu jos sitä haluaisimme.
Ehkä me emme edes halua toista lasta! Mistäs sen tietää varmuudella vielä tässä vaiheessa, tässä on vielä 2,5 vuotta aikaa odotella ja tehdä kaikkea muuta, ja katsoa kun esikoinen kasvaa.
Jos joku asia tässä risoo eniten, niin se on juurikin syöpä ja syövän tapa jyrätä kaikki muu alleen. Syöpä joka vie valinnanvaraa pois, syöpä joka vie mahdollisuuksia, syöpä joka tulee ja sanelee puitteet joihin itse et voi mitenkään vaikuttaa. Syöpä on kuin pitkä taival joka on alusta loppuun eräänlainen katumusharjoitus ja väkivaltainen sopeutumisvalmennus. Koko ajan, joka käänteessä, joutuu muokkaamaan omaa asennettaan ja sopeutumaan, sopeutumaan ja sopeutumaan.
En olisi uskonut vielä vähän aikaa sitten sanovani vilpittömästi näin, mutta… Tulevaisuuden ajatteleminen helpottaa.
Kun näkee itsellään selkeitä päämääriä ja kalenterissa tapahtumia, tulee uskottava tunne siitä että minullakin on tulevaisuus, niinkuin muillakin ihan tavallisilla ihmisillä.
Väitän, että tämä tunne ja usko omasta selviytymisestä tulee melkein kaikilla vasta ajan kanssa, ja omasta kokemuksesta sanoisin että se tulee vasta kun on tarpeeksi monia kontrolleja takana eikä syövästä jälkeäkään. Jokaisella on yksilöllinen se hetki kun iskee varovainen usko ja toivo, mutta vertaistukiryhmissä siinä on selkeitä keskiarvoja: Aika monilla pahin syövänpelko helpottaa noin kahden vuoden päästä sairastumisesta, osalla hiukan myöhemmin jossain 3-4 vuoden tienoilla, mutta pari vuotta menee että pääsee yli pahimmasta. Osalla optimismi iskee jo heti alkutaipaleella ja se on tietysti kauhean kiva, mutta itse en jaksanut hihkua onnesta vielä ensimmäisenä vuonna, enkä vielä hirveästi toisenakaan. Nyt kolmannen vuoden kuluessa ja tiiviitten kontrollien ansiosta tunnen olevani jollain tavalla jo voiton puolella.
Tämä pätee lähinnä niihin joilla syöpä ei ole levinnyt. En osaa sanoa yhtään siitä miltä tuntuu saada levinneisyysdiagnoosi. Ennusteet levinneen syövän kanssa ovat niin erilaisia ja ”parantuminen” niin erilainen käsite. Täydellistä terveyttä ei levinneen syövän kanssa voi enää saavuttaa, vaikka elämää on diagnoosin jälkeenkin.
Nuoren naisen rintasyöpä. 
Hahaha taas päivän parhaat naurut, ”antaa ajokoirien vietäväksi”! Sinulla on kyllä sana hallussa. Itse viljelen aika paljon mustaa huumoria (jota ei ihan kaikki ymmärrä..), hykerryttävää lukea tekstejäsi juuri tästä syystä. Ihanaa kevään jatkoa!
TykkääTykkää