Tää on vaan niin ihana.
Ensisoitossa: Astrid Swan – Song Of Fear
Linkki blogiin STOP, SHAKE, HONEY, GO
Kategoria: pelko
Kontrollikauhu
Nyt se alkoi taas, piinaviikko.
Maanantaina 9.1.2017 klo 07:00 labraan. Verta saatiin pisteltyä suht nätisti oikeasta kädestä, vaikka se onkin piikitetty jo aivan seulaksi ja sytot tekivät suonista arpista haperoa. Ensimmäinen tuikkaus ei onnistunut, mutta jo toinen nasahti sinne minne pitääkin.
CT-kuvaukseen klo 09:30. Varjoaine pistettiin vasempaan, eli syöpäpuolen käteen. Taas ensimmäinen tuikkaus meni vituiksi ja verta valui pitkin, mutta toinen kerta toden sanoi. Radiologialla hoitsuna (radiologisena hoitajana? Mikä se oikea nimeke nyt on?) oli todella mukava ja selvällä murteella puhuva nuorimies, tuli tunne että hän oikeasti tykkää työstään. Jäi tosi hyvä mieli ja kaikki sujui nopeasti, mikään ei mennyt pieleen ja aikataulussakin oltiin minuutilleen. Jotenkin hämmennyin kuvauksen nopeudesta, jäin miettimään että voiko ne kuvat onnistua jos ne noin nopeasti otettiin, eihän hosumalla tule kuin suttaa? Pitääkö minunkin nyt siirtyä nykyaikaan ja uskoa että nämä nykyaikaiset kuvauslaitteet ovat oikeasti todella nopeita?
Taidan olla keski-ikäinen, kun CT-kuvauskin meni mielestäni ”liian nopeasti”. Tai sitten skippaan koko keski-iän yli ja siirryn suoraan mummuiluun. Kutimetkin on jo omasta takaa.
Käytiin äitin kanssa kaupungilla, äiti osti lupaamansa uuden takin, vähän niinkuin jälkikäteis-joululahjaksi, alennusmyynneistä. Ajattelin ohimennen, että olisipa sääli jos nyt paljastuu etäpesäke keuhkosta, ehdinkö käyttää takkia tarpeeksi ennenkuin kuolen?
Ostin itselleni muutamia uusia käsityötarvikkeita ja työkaluja, ja pariin otteeseen kävi siinäkin mielessä, että mitäs jos nyt paljastuukin syöpää keuhkosta? Turhaanko olen ostanut taas jotain harrastusvälineitä, sitten joutuu puoliso niitä setvimään itkua tuhrustaen ja hautajaisia järjestellen. Täytyy varmaan tehdä nopeasti näilläkin jotain, ettei jää ihan turhan pantiksi kun syöpä voi iskeä hetkellä millä hyvänsä!
Vaikka tiedänhän minä, että ei se rintasyöpä nyt ihan niin nopeasti etene, ainakaan useimmiten. Ei tämä ole mikään haimasyöpä, onneksi!
Mun tuurilla jään ennemmin bussin alle yllättäen.
Tulokset saan kuulla puhelinsoitolla perjantaina 13. päivä. Onneksi en ole taikauskoinen.
Olen yrittänyt kuvitella miltä se tuntuisi jos saisi tietää syövän levinneen. En pysty siihen. Kauhu hiipii selkäpiihin. En pysty edes kuvailemaan miltä tuntuu odotella kontrollien tuloksia, sen voi tietää vain toinen joka on samassa tilassa, ollut samassa tilanteessa. Yksinkertaisesti mahdotonta kuvailla siten, että voisi välittää todellisen tunteen. Sanat ovat kalpeita aavistuksia siitä sielun pohjamutia ja vatsanpohjaa möyrivästä pohjattoman syvästä pelosta, kauhusta ja vapisuttavasta tunteesta, että seisot kuilun reunalla ja kohta sinun on pakko tehdä hyppy tyhjyyteen.
Kuolemanpelko.
Kuvittelen itse olevani joka kerta tienhaarassa. Toinen haara johtaa kohti elämää ilman syöpää, etappi etapilta. Toinen haara on polku syövän kanssa. Ei voi itse valita kumpaa haaraa on pakko kulkea. Jokainen kontrolli on tienhaara. Jokaisessa kontrollissa on mahdollisuus joutua kulkemaan syöpäistä tietä, eikä ole enää koskaan paluuta täysin terveeseen elämään, vaan syövästä tulee erottamaton osa omaa elämää, omaa kehoa.
Kuin rutto, jota on mahdoton nyhtää pois juurineen, voi ainoastaan hidastaa tai pysäyttää ajoittain johonkin vaiheeseen, kunnes syöpä ajan mittaan jatkaa. Syöpä aina ennen pitkää jatkaa ja nakertaa kehoa pala palalta pois. Tietysti sitä haluaisi sitten maksimoida oireettomat jaksot, mutta miten? Lääkkeet tehoavat vain oman aikansa.
Haluaisin puhtaita kuvia niin paljon! En ole ikinä eläissäni halunnut mitään niin paljon, kuin parantua tästä vitun hirveästä paskasyövästä!
Tiedän että syöpä on tälläkin hetkellä hoidettu parhaan tiedon mukaan pois, mutta kukaan ei voi tietää varmuudella. Kukaan ei anna takuuta.
Perjantaihin on tuhat vuotta aikaa. Sitä ennen pitää skarpata koulussa ja yrittää pysyä jotenkin kasassa.
Resilienssi & selviytyminen
Mulla on hämärä muistikuva että olen linkannut joskus aikaisemminkin resilienssiä käsittelevään lehtijuttuun, mutta koska muistikuvat ovat jälleen hämäriä, laitan varmuuden vuoksi uudestaankin, eipä se kertaus haittaa yhtään sillä aihe on mielenkiintoinen ja erityisen hyödyllinen varsinkin syöpään sairastuneelle:
ess.fi 02.01.2016: Miksi toiset selviävät vastoinkäymisistä paremmin kuin toiset? – Selviytymiskykyä voi opetella tietoisesti
Hyvää uutta vuotta 2017!
Mitäs tässä uudessa vuodessa on erilaista kuin nyt loppuneessa vuodessa 2016?
En tiedä, ei ehkä paljoakaan. Tai toisaalta… Olen yrittänyt miettiä miten summaisin kuluneen vuoden, mutten keksi mitään erityistä punaista lankaa. Asiat jotka ovat paljon paremmin, niitä on onneksi monta:
- Syövän pelko. Se on helpottanut todella paljon. Totta puhuen, en enää pelkää syöpää päivittäin, en edes joka viikko. Ainoa kuvaava selitys tälle on se, että kuvittelen nykyään, ettei syöpä voi iskeä minuun enää. Toki tiedän ettei se ole totuus! Siis ilman muuta rintasyöpä voi iskeä pitkänkin ajan kuluttua, mutta tällä hetkellä tuntuu jostain syystä siltä, että olen selvinnyt syövästä. En osaa selittää tätä tunnetta muuten.
- Levinneisyyttä ei ole löytynyt 2 vuoteen diagnoosista. Se on tosi hyvä se! Se tarkoittaa, että ennusteeni paranee koko ajan, todennäköisyys levinneisyyden tai uusiutuman löytymiselle pienenee ja pienenee.
- Arki on astunut kotiin. Meillä ei eletä enää päivittäin syövän saneleman kalenterin mukaan. Lääkärikäyntejä on harvakseltaan ja erilaisia komplikaatioita ja kremppoja niin vähän, ettei minun tarvitse soitella syöpikselle jatkuvasti tai kärsiä kivuista.
- Lapsi kasvaa perusterveenä. Voiko isompaa onnea toivoa?
- Olen selvinnyt ensimmäisistä etapeista, eli:
- En kuollut ensimmäisenä vuonna diagnoosista.
- En kuollut toisena vuonna diagnoosista.
- Levinneisyystutkimuksista on tullut toistaiseksi puhtaita tuloksia.
- Ei ole juurikaan kipuja. Jos siis muistan ja jaksan vetää kompressiopaidan päälleni päivittäin.
Ja olikohan vielä jotain muuta..? Ei nyt tule mieleen.
Joululoma on mennyt täysin ohi sairastellessa jotain infernaalista räkätautia. En edes muista miltä kunnon räkätauti tuntuu, kun en yleensä tällaisia ole sairastellut. Olen sellainen perusterve nuori aikuinen, mitä nyt yksi syöpä sinne tai tänne, mutta muuten terve.
Jos nyt jostain voisi valittaa, niin nukkuminen on aivan kuraa. Räkiminen ja yskiminen valvottaa, ja seuraava kontrollikuvaus lähestyy. Maanantaina 9.1.2017 aloitan aamun labrassa ja jatkan siitä lähes samantien CT-kuvaukseen, jossa on tarkoitus kartoittaa sitä oikean keuhkopussin 4mm knööliä, mikälie pahkura onkaan. Onneksi Radiologi lausui jo syksyllä että hänen mielestään täysin hyvänlaatuinen, mutta kontrolloidaanpa nyt kuitenkin. Kyllä minä teoriassa näistä kuvauksista tykkään, tieto on aina parempaa kuin epätietoisuudessa lilliminen, mutta tunnetasolla hermoja riipii.
Olen juonut useammankin pullollisen punkkua tässä loman aikana, tätä seuraavaa kontrollikuvausta odotellessa. Jotenkin kelailen mielessäni asiaa niin, että jos siellä syöpä lymyää, niin ei se tässä vaiheessa haittaa paskaakaan vaikka ottaisinkin lasillisen punaviiniä silloin tällöin, eikä se syöpä hyppää päälle yhdestä eikä kahdesta viinilasillisesta.
Sitäpaitsi, tarvitsen unta. Punaviini auttaa nukkumiseen ja hermoiluun. Olen vakaasti sitä mieltä, että mielenterveyttäkin pitää hoitaa! Mitä minä tekisin elämällä joka olisi pitkä, mutta helvetin ankea ja kurja? Mieluummin hyvä ja onnellisempi, jos tässä nyt muutama vuosi tipahtaa pois elinajanodotteesta.
Jos minä jostain syövän saan, niin se on vitutus ja stressi, eli asiat jotka oleellisesti vähentää näitä ja poistaa ahdistuksen, ovat siis hyviä asioita. Kippis!
P.S. Toivottavasti rasvamaksa ei nyt pimahda ihan heti. En ainakaan usko. Tuskin.
En aio listata mitään niistä asioista jotka ovat maailmalla päin vittua. Vuosi 2016 on ollut aivan hirveää sysimustaa syväläisen paskaa ja onneksi se on nyt ohi.
True Blood
Katsoin vihdoinkin loppuun sarjan True Blood. Kaksi viimeistä tuotantokautta lähes putkeen, nyt kun on tätä aikaa. Joululoma tietysti, ja lisäksi kaikki joulusuunnitelmat sukuloinneista ja reissaamisesta peruttu, sillä olen ollut liian sairas.
Ei, ei sentään syöpää, vaan joku helvetin räkätauti.
Minähän en yleensä tällaisia lastentauteja sairastele, olen sellainen perusterve ihminen. Mitä nyt yksi syöpä sinne tai tänne, muuten terve.
Olen ollut aina kiinnostunut vampyyreistä ja ikuisen elämän konseptista. Jossain vaiheessa keräilin vampyyrielokuvia ja kirjoja suorastaan pakkomielteen omaisesti. Nuorena oli luonnollista kuvitella voivansa elää ikuisesti, sillä en ollut koskaan joutunut kokemaan suurta menetystä tai käsittelemään kuolemanpelkoa. Kukaan läheinen ei ollut kuollut ennen aikojaan, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Olin saanut elää jokseenkin suojatun lapsuuden ja nuoruuden, vaikka nuorena olikin ihan muunlaisia ongelmia. Kuolema ei minua kuitenkaan koskettanut silloin, mitenkään.
Hyvää matkaa Ida!
Hyvästi Ida, lähdit aivan liian nopeasti, aivan liian aikaisin. Tämä syksy on ollut raskas. Kepeät mullat.
Ida 1976-2016.
Kuva: Siskot Ry
Longplay: Lähtö
Lähestyvä CT-kuvaus saa minut ajattelemaan potentiaalista syöpäkuolemaa silloin tällöin. Useimmiten onnistun pitämään nuo ajatukset poissa mielestä, esimerkiksi harrastamalla käsitöitä, pelaamalla pelejä (tämänhetkinen suosikki tietysti Pokémon Go…) ja keskittymällä kaikkeen muuhun.
Mietin kuitenkin kuolemaa välillä, koska syövän pelko istuu olkapäällä. Tuleva CT-kuvaus kertoo tilanteestani hyvin paljon, ja voin edelleenkin toivoa puhtaita kuvia, mutta onhan siellä se huonompikin vaihtoehto…
Saattohoito on mielestäni tässä maassa vielä aivan liian alkutekijöissään. Joillain paikkakunnilla asiat toimivat ja muutamia hyviä saattohoitokoteja on, mutta esim. Terhokotiin on vaikea päästä, käytännössä mahdotonta jos ei asu lähempänä.
Longplayn artikkeli on hyvä, sanoittaa monia ajatuksia joita olen mielessäni pohtinut, jos siis tämän syövän kanssa tulisi jossain vaiheessa se paska arpa.
Tehtäköön jälleen selväksi se, että olen täysin eutanasian puolesta. En näe siinä minkäänlaista eettistä ongelmaa silloin, kun eutanasia rajataan saattohoitopotilaitten/terminaalipotilaitten saataville. Meidän ei tarvitse käydä vaikeaa moraalista keskustelua siitä, kuka on oikeutettu avustettuun itsemurhaan tai kuolinapuun, jos sitä tarjotaan vain terminaalivaiheessa, jolloin kuolema on vääjäämätön jokatapauksessa.
https://www.facebook.com/notes/long-play/l%C3%A4ht%C3%B6/1242603139138122
Tilannekatsaus blogiin
Olen miettinyt useaan otteeseen blogiin kirjoittelua, mutten keksi oikein mitään sanottavaa, tai kaikki sanat ovat päässäni sekainen kasa josta ei löydy yhtenäistä punaista lankaa. Elän edelleen välitilassa, kunnes CT-kuvaus, labrat ja tulokset tulevat.
Kun en muuta keksinyt, niin päätin koostaa väliaikatietoja blogin kävijöistä, eli teistä lukijoista:
Artikkeleita tällä hetkellä tasan 310 (tosin tästä tulee 311. artikkeli), sivua on päivitetty/näytetty yhteensä 300 025 kertaa, kävijöitä 97 826 ja suosituin päivä on ollut 19. toukokuuta 2016 jolloin en edes päivittänyt blogia, siltikin luettu 966 kertaa. Suosituin viikonpäivä lukea blogiani on tiistai (silloin tulee eniten sivulatauksia) ja suosituin kellonaika on iltayhdeksältä.
En ole kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta ehkäpä olen päivittänyt blogia eniten tiistaisin? En keksi miksi tiistai olisi suosituin päivä.
Kohta menee siis 100 000 kävijän raja rikki.
Ei edes jännitä, sillä jostain syystä kuvittelen edelleen kirjoittavani tätä blogia vain itselleni ja ehkä muutamalle kaverille joitten en edes kuvittele käyvän blogissa säännöllisesti, vaikka silloin tällöin olen saanut kommentteja että osa käy aina heti kun uusi päivitys tulee.
Mitä enemmän mietin asiaa, sitä tyytyväisempi olen, että päätin pitää blogin anonyyminä. Pystyn kirjoittamaan vapaammin enkä sensuroi itseäni (ainakaan tietoisesti) juuri yhtään. En kirjoittaisi kaikenlaisista toosavaivoista ynnä muusta läheskään yhtä yksityiskohtaisesti, jos henkilöllisyyteni olisi tiedossa.
Välitilassa eläminen, pelon ja odotuksen sietäminen on edelleen yksi kauheimmista asioista mihin tällä syöpätaipaleella joutuu tottumaan. Tai jos ei totu, niin sitä on lähes pakko opetella sietämään, jos haluaa säilyttää edes riekaleet mielenterveydestään.
Olen miettinyt viime päivinä paljon sitä, että kuinka monelle sukulaiselle ja läheiselle minun pitäisi, tai kannattaisi, kertoa erilaisista tutkimuksista ja ylipäätään hoidoista ja kontrolleista. Tästä uusimmasta käänteestä en ole tarkoituksella kertonut perheenjäsenille kuin äidilleni, sillä en halua huolestuttaa heitä turhaan.
Olen kyllä kertonut blogin osoitteen, joten kenties naiivisti ajattelen, että jos he haluavat tietää ajantasalla olevan tilanteen, he voivat itse valita käyvätkö lukemassa blogia vai eivät. Tieto ei tällöin ole henkilökohtaisesti kerrottu, mutta onko siitä mitään hyötyä että tekstaisin kännykästä ”uutisringin” aina kun odotan seuraavaa labrakäyntiä tai jokaista soittoaikaa jostain väriä vaihtaneesta luomesta tai kakan koostumuksesta?
Tietysti mahdollinen levinneisyys on isompi asia kuin se, onko tänään tai eilen ollut ummetusta tai löysinkö taas yhden epäilyttävän luomen.
Silti, päätin olla kertomatta tätä huolta eteenpäin isolle osalle perheestä, sukulaisista ja tutuista. Se kun ei auta yhtään mitään, että kuvausta ja labroja hermoilisi kanssani muutkin kuin puoliso ja äitini. Parissa vertaistukiryhmässä olen kertonut, mutta tiedän, että etäisempien tuttujen terveysongelmat eivät ole niin raskaita, kun ne pystyy pitämään henkisesti etäämmällä, ja vertaistukiryhmissä osataan asennoitua näihin uutisiin paremmin. Kaverit ovat aina oma vaikea porukkansa, osa etäisempiä, osa läheisempiä, harvoin tiedän kelle kaikille haluan tai edes jaksan raportoida kaikesta.
Tietysti sitten kerron, kun jotain kerrottavaa on. Kuvittelen, että CT-kuvaus ja labrat voisivat olla sellainen päivä josta ilmoitan taas tekstiviestillä laajemmalle porukalle, että nyt sitä mennään taas, pitäkää peukkuja, tai jotain.
Ja sitten ne tulokset. Tietysti tuloksista kerron.
Niitä hyviä odotellessa…
Ei mennyt niinku Strömssössä
Kesän lopulla, tavatessani onkologian ylilääkäriä, hän ehdotti että siiretään vuosikontrolli alkusyksystä kevääseen. ”Kun tuo sinun tilanne näyttää nyt niin hyvältä, ja kuvatkin tuoreet…”
Nyt syksyllä piti olla vain labrat. Luuston gammakuvaus ja selkäpuolen magneettikuvaus oli mennyt puhtain paperein ja liehuvin lipuin menestyksekkäästi alkukesästä, joten ei ollut syytä tehdä lisäkuvauksia.
Paitsi nyt. Kun labroissa ei ollutkaan kaikki kunnossa.
Maksa-arvoista osa on noussut liian korkeiksi, ei pysy viitearvoissa. Nuori ikä, rintasyöpä-tausta, riskimarkkerit, jne jne, ja seuraavaksi tupsahtaa postiluukusta kutsu CT-kuvaukseen. Lähete kuvaukseen laitettu kiireellisenä.
Elän välitilassa. Haluan kuvauksia ja mittauksia, haluan tietää että syöpä ei ole levinnyt, että syöpää ei löydy. Saadakseni hyviä uutisia, minun täytyy sietää stressiä, ahdistusta ja pelkoa, käydä kuvauksissa ja odottaa tuloksia. Tulokset voivat olla myös huonoja.
Elän välitilassa.
Käyn koulussa, koitan täyttää päiväni kaikella muulla tekemisellä ja ajatuksilla, jotten märehtisi tulevia kuvauksia. Teen käsitöitä, hoidan lasta, pelaan Pokémon Go-peliä kännykällä joka välissä. En halua pysähtyä, sillä hiljaa ollessa mielessä pyörii syöpä ja mahdollisuus siitä, etten välttämättä selviä tästä.
Tiedän, että mm. särkylääkkeet voivat nostaa maksa-arvoja. Tiedän tämän. Tietäminen ei auta tunneperäiseen reaktioon, siihen kammottavaan kuolemanpelkoon joka on kuin suuri musta syöveri jonne välttelen katsomasta.
Katson muualle. Pelaan, teen koulutehtäviä, katson televisiota. Yritän unohtaa jotain minkä unohtaminen on mahdotonta, sillä ajatus häilyy mielen syrjässä jatkuvasti, välillä kirkkaampana, välillä haaleampana.
On mahdollista, että saatan kuolla pian. On mahdollista, etten välttämättä kuolekaan.
Miten helvetissä tällaista ajatusta voi käsitellä 36-vuotiaana?! Miten perkeleessä pitää joutua kohtaamaan oma kuolemanpelkonsa, aivan konkreettisesti, tässä vaiheessa elämää?! Ei ole oikein, ei ole reilua.
Olen kateellinen kaikille terveille ihmisille, kaikille niille jotka eivät joudu käsittelemään sitä, että on mahdollista vetää paska arpa. On mahdollista, että jos syöpäni leviää nyt, varsinkin maksaan, se tarkoittaa keskimäärin hyvin lyhyttä elämää.
Seuraavat pari viikkoa olen täysin ilman särkylääkitystä, otan ainoastaan Tamofenin päivittäin. CT-kuvauksen yhteydessä labrat kontrolloidaan uudestaan ja tarkistetaan, onko maksa-arvot viitearvoissa vai edelleen koholla. Jos ne laskevat normaalirajoihin ja jos CT-kuvassa ei mitään näy, se on paras todiste siitä että maksa-arvojen nousu johtuu särkylääkkeistä, ei syövästä.
Jos ilmenee jotain muuta, niin se ei tarkoita hyvää.
Kuvaukset lähestyy
Koitan olla ajattelematta seuraavia kuvauksia, mutta kyllähän ne pyörii mielessä vähän väliä. Onneksi saan sysättyä ajatukset yleensä aika nopeasti pois mielestä, kunnes ne putkahtavat takaisin tajuntaan…
- Lannerangan magneettikuvaus ensi torstaina 23.6.2016
- Luuston gammakuvaus tiistaina 28.6.2016
- Soittoaika tuloksista tiistaina 5.7.2016
- Plastiikkakirurgin vastaanotto loppukesällä 29.8.2016
Plastiikkakirurgin vastaanotto liittyy mahdolliseen korjausleikkaukseen. En aio edelleenkään teetättää dollypartoneita, vaan käyn keskustelemassa syöpäpuolen arven kiinnikkeistä ja terveenä leikatun puolen ”koirankorvasta”. En ole päättänyt etukäteen suostunko edes leikkausjonoon, mutta harkitsen asiaa. Toisaalta houkuttaisi, mutta toisaalta… Leikkaukset ovat aina suhteellisen isoja operaatioita riskeineen, varsinkin jos joudutaan nukuttamaan, enkä innostu ajatuksesta että olisin taas useita viikkoja, kenties kuukauden, sairaslomalla.
Onneksi näitä asioita ei tarvitse päättää nyt eikä vielä heti vastaanoton jälkeenkään, mutta jääköön muhimaan toistaiseksi. Kyllähän tuo korjausleikkaus kävi mielessä jo viime talvena, mutta tiesin silloin etten olisi missään tapauksessa menossa uuteen leikkaukseen vähään aikaan, kun ei ollut mitään kiireellistä hoidettavaa, ja jollain tasolla toivoin että ongelmat häviäisivät itsestään… Hah, sanon minä, mutta jälkiviisaus onkin parasta.
Jos nyt kävisi niin huono tuuri, että kuvauksissa löytyisi jotain syöpään viittaavaa, niin sitten tietysti leikkaukset menevät jäihin määrittelemättömäksi ajaksi. Koitan lohduttaa itseäni sillä, että tällä hetkellä syövän todennäköisyys alkaa olla selvästi pienempi kuin selviämisen, joten toivoa ja uskoa paranemiseen on.
En voi liikaa korostaa myöskään sitä, miten hyvä selviytymiskeino on yksinkertaisesti kieltää itseltään negatiiviset tulokset ja ”unohtaa” syöpä kokonaan.
Lisämausteensa tähän jännäämiseen tuo se, että oikea rintalihas, eli juurikin se puoli joka leikattiin terveenä, päätti kehittää vähän aikaa sitten yllättäen hirmuisen patin. Rintalihas yhtäkkiä vaan turposi, ja miehustassa oli isohko mustelma ja jotain hankaumaa tms. Omasta mielestäni en ole telonut itseäni punttisalilla, mutta parina päivänä pidin avainnippua ja avainnauhaa kulkulätkineen paidan sisällä. Avainnippu selittänee mustelman, mutta ei sitä, miksi rintalihas yhtäkkiä turposi aivankuin lihaksen alle tai sisään olisi isketty puolikas kananmuna. Eihän multa ole poistettu edes imusolmukkeita oikeasta kainalosta?
Koska mikään ei ole hauskempaa kuin syöpäpotilaana miettiä kaikenlaisia yllättäviä patteja, niin fiilikset on lähinnä tätä:
Minä tässä sitten vaan odottelen että josko se patti häviäisi itsestään. Jos häviää, niin se ei ole syöpää.
Nuoren naisen rintasyöpä. 