True Blood

Katsoin vihdoinkin loppuun sarjan True Blood. Kaksi viimeistä tuotantokautta lähes putkeen, nyt kun on tätä aikaa. Joululoma tietysti, ja lisäksi kaikki joulusuunnitelmat sukuloinneista ja reissaamisesta peruttu, sillä olen ollut liian sairas.

Ei, ei sentään syöpää, vaan joku helvetin räkätauti.

Minähän en yleensä tällaisia lastentauteja sairastele, olen sellainen perusterve ihminen. Mitä nyt yksi syöpä sinne tai tänne, muuten terve.


Olen ollut aina kiinnostunut vampyyreistä ja ikuisen elämän konseptista. Jossain vaiheessa keräilin vampyyrielokuvia ja kirjoja suorastaan pakkomielteen omaisesti. Nuorena oli luonnollista kuvitella voivansa elää ikuisesti, sillä en ollut koskaan joutunut kokemaan suurta menetystä tai käsittelemään kuolemanpelkoa. Kukaan läheinen ei ollut kuollut ennen aikojaan, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Olin saanut elää jokseenkin suojatun lapsuuden ja nuoruuden, vaikka nuorena olikin ihan muunlaisia ongelmia. Kuolema ei minua kuitenkaan koskettanut silloin, mitenkään.

Nuoruuteen mielestäni kuuluu olennaisesti kaikkivoipaisuuden ja kuolemattomuuden tunteet. Ei lapsi tai nuori yleensä joudu kohtaamaan kuolemaa ja elämän rajallisuutta, ja hyvä niin! On paljon helpompaa ylläpitää tunnetta perusturvallisuudesta, kun sitä ei hajoita eikä vapisuta kuolema tai vakava, pysyvä sairastuminen. Maailma tuntuu nuorena avoimelta, kaikki tuntuu mahdolliselta.


True Blood -sarjan viimeinen tuotantokausi oli mielestäni paljon parempi mitä olin pelännyt huhupuheitten perusteella. Ehkä teemat osuivat juuri sopivasti kohdalleen, sillä liikaa paljastamatta voin kertoa että sarjan loppuvaiheessa käsitellään juurikin vakavaa sairastumista ja kuolemaa. Kun kuolematon hahmo kuolee, tai on kuolemassa, se tuntuu kuin… Tai paskat! Mistä minä tiedän miltä kuolema tuntuu, voin vain arvailla ja koittaa kuvailla minkälaisia tunteita se herättää.

Kun hahmo, jonka ei tarvitse vanheta ja kuolla luonnollisesti, joutuu kohtaamaan sairastumisen ja oman vääjäämättömän tai hyvin todennäköisen kuolemansa, se sai minut ajattelemaan miltä tuntuisi kuolla nuorena. Sitä jotenkin on kuvitellut elävänsä ikuisesti, vaikka eihän ihmisikä tietenkään ikuinen ole, mutta se tuntuu nuorena siltä. Lähes sata vuotta! Ajatella! Sehän on ikuisuus!

tumblr_inline_mss4nv1kwk1qz4rgp

Nykyään sitä olisi onnellinen jos joku voisi taata nyt ensialkuun vaikkapa 10 vuotta. Tai ehkä jopa 20 vuotta, se olisi puoli ikuisuutta, mutta en viitsi ahnehtia. Jos lähdetään nyt siitä 10 vuodesta. En ole kovin vanha 10 vuoden päästä, enkä vielä 20 vuodenkaan, joten tuntuisi ihan kohtuulliselta saada lisää vuosia.

Oman kuolemanpelkonsa kohtaaminen muuttaa ihmistä niin perustavanlaatuisella tavalla, ettei siitä enää koskaan täysin palaudu. Enkä ajattele että tarvitsisikaan, koska ainahan suuret kokemukset muokkaavat ihmisenä. Sitä voi vain toivoa että kasvu olisi positiivista eikä traumaattista, hajottavaa.


Unirytmihän on sitten aivan päreinä. Näin käy minulle hyvin helposti lomilla, mutta nyt erityisesti. Tuntuu etten osaa ajatella juuri muutakuin edellistä CT-kuvausta ja tulevaa CT-kuvausta.

Ja kuolemaa. Mahdollista kuolemaa.

Mitäpä muutakaan sitä mietiskelisi suden tunnin lähestyessä, kuin kuolemaa. Ja elämää, ja elämän rajallisuutta ja sitä, miksei anneta aseita taistella vääjäämätöntä vastaan.

Tunnen olevani jälleen välitilassa. Jonkinlaisessa aistien osittaisessa tyhjiössä tai tunnetasolla jokseenkin puutuneena. Odotan seuraavaa kuvausta ja sen tuloksia. Odotan saavani tietää ettei minulla ole syöpää, toistaiseksi. On vaikea keskittyä mihinkään muuhun. Tuntuu kuin valuisin pumpulissa, enkä saa otetta juuri mistään.


Muistelen kirjoittaneeni tästä, mutta en ole varma, joten kerrataanpa:

Edellinen CT-kuvaus (TT-kuvaus) oli 4.11.2016. Radiologi tulkitsi kuvat kokonaisuudessaan puhtaiksi, mutta oikeasta keuhkopussista löytyi 4mm joku nappula. Radiologi edelleen sitä mieltä että hyvältä näyttää, ei vaikuta syövältä.

Mutta ainahan se voisi olla jotain, vaikkapa syöpää. Tai sitten ei, mistä vitusta näistä tietää.

Onkologi tilasi uuden kuvauksen tammikuulle, ajanvarauslappusen mukaan pääsen samaiseen humisevaan putkeen maanantaina 9.1.2017. Jos tuo 4mm knööli on muuttunut yhtään mihinkään suuntaan, niin näillä näkymin suunnitelma on se, että se leikataan tähystyksessä pois, ja patologi tutkii. Jos näytteestä löytyy syöpäsoluja niin…

Niin. Sitten se on syöpä. Levinnyt keuhkoihin.

Jos näytteestä ei löydy syöpää, niin sitten ei syöpää. Toistaiseksi.


Sitkeä räkätauti ei helpota oloa yhtään. Yskiminen sattuu ja vähän väliä käy mielessä mahdollinen syöpä. Että siellä se kenties jo tekee tuhojaan, minun keuhkopussissa. Saatanan loinen.

arkipaivan-keljutuksia

Lisäksi vituttaa se, että paikkani leikkausjonossa peruttiin, kirurgi ei suostunut leikkaamaan ennenkuin tuo 4mm mälli keuhkossa on kuvattu ja tarkistettu. Jos ja kun se todetaan hyvänlaatuiseksi, niin saatan päästä takaisin leikkausjonoon. 6kk jonossa täysin hukkaan.


Jaa että mikä leikkaus? No minäpä kerron!

Jonotin melkein puoli vuotta rintakehän korjausleikkaukseen. Ei, en aio edelleenkään teettää dollypartoneita, vaan suunnitelma oli, että korjaillaan näitä vanhoja arpia. Syöpäpuolen arpi on ottanut kiinni koko matkaltaan rintalihakseen, kun ihon alla ei ole rasvaa laisinkaan, ja oikealla kainalossa on ns. koirankorva, joka tuntuu siltä niinkuin kantaisin grillimakkaraa kainalossa. Kiinnikkeitä ja juosteita vasemmalla, ylimääräinen jenkkakahva oikealla.

Esteettisistä puutteista nyt puhumattakaan.

Olen jo pikkuhiljaa alkanut luopua haaveesta että jonain päivänä en näyttäisi Frankensteinin morsiamelta. Rintakehä on nyt sen näköinen niinkuin puutarhasakset olisi hiukan lipsahtaneet. Leikkaukset menivät aikoinaan tosi hyvin ja arvet olivat siistit alkuvaiheessa, mutta nämä ovat tällaisia hassunhauskoja yksilöllisiä juttuja joita voi kehittyä ajan mittaan, kuten nyt vaikkapa erittäin pahat kiinnikkeet jotka kiristää niin että käden liikerata on kaventunut, rintakehää kiristää pahasti ja teepaitojen läpi näkyy epäsymmetria.

Tosin, mitäpä väliä nyt kun leikkaus on toistaiseksi peruttu ja minä odottelen tammikuulle, josko vaikka löytyisi syöpää keuhkosta.

Ymmärrän miksi kirurgi ei halua leikata nyt, tiedän että on loogista ja järkevää tutkia se 4mm nappula ensin. Sitä taas en tajua, miksi minua roikutettiin leikkausjonossa kuukausia ja sitten vasta peruttiin leikkaus, vielä sen jälkeenkin kun kuvat olivat tiedossa. Se vituttaa.

sookie-realizes

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s