Olin jo hiljaa mielessäni miettinyt että mitäpä jos olenkin osasena julmassa tieteellisessä lääkekokeilussa. Mitä jos suoneeni onkin tiputettu solumyrkyn sijasta placeboa, eihän neste ollut kuin kirkasta lientä ja pusseja erotti vain erilaiset tarrat tuoteselosteineen. Tähän asti ainoa oire koko koettelemuksesta oli väsymys, joka laskeutui päälle heti kortisonimanian päätyttyä, ja sen olisi voinut laittaa kortisonin vaikutuksen lakkaamisen piikkiin, puhumattakaan siitä univelasta mitä kerrytin kortisonihuuruissa valvoessani.
Mutta onneksi edes jotain oiretta! Joskaan ei sieltä mukavimmasta päästä, nimittäin ilmavaivat ja lievää ripulia. Tuntuu lohdullisemmalta että lääkkeen tehosta tuli edes jonkinlaisia tuntemuksia, vaikka en nyt ihan sanoisi että nämä ilmavaivat olisi sieltä parhaimmasta päästä. Elämään tulee hiukan vaarallisuuden tuntua kun pierua pidätellessään saa pohtia, tuleeko se kenties kostean varren kanssa, vai onko pelkkä tuhnu.
Välillä mietin, miten olisi helpompaa ottaa kontaktia lapseeni, jotta hänen vauva-aikansa ei jäisi täysin syövän jalkoihin. Jos näitä erilaisia vanhemmuuden pelkoja on muilla vanhemmilla, niin on niitä totisesti silloin, kun perheessä joku sairastaa vakavasti. Pelkään, että olen liian kietoutunut omaan sairastamiseeni ja paranemisprosessiin ja lapsi jää vähemmälle huomiolle. Jos jostain olen katkera syövälle ja kateellinen muille lapsiperheille, on se, että monilla heistä ei mielestäni ole ”oikeita ongelmia” vaikka heti perään kaduttaa tuo ajatus. Kyllä muittenkin ongelmat ovat ”oikeita ongelmia” ja mikä minä olen sanomaan mitkä ongelmat tuntuu kenestäkin helpoilta tai vaikeilta. Tämä syöpä tuntuu minustakin välillä lapsellisen helpolta, ainakin hoitojensa puolesta. Kateus nousee siitä, etten voi keskittyä täysillä vauvaan ja opettelemaan rakkautta ja kommunikointia lapseni kanssa, vaan meillä asuu syöpä jota on vaikea unohtaa, vaikka sekin välillä onnistuu.
Konkreettisesti syöpä muistuttaa itsestään hetkittäin. Jos yritän lukea iltasatua lapselleni, satu katkeaa vähän väliä vatsavaivoihin, koska en tiedä uskallanko pieraista vai tuleeko mukana lusikallinen. Vai saavillinen.
Saattaa myös olla, että olen edesauttanut tilannetta syömällä tortilloja jo kolmesti tänään, ja syytän siitä sytoja. Onhan se vähintään puolitotuus, sillä ilman sytoja mahani kestää vaikka sulaa lyijyä murisematta.
Tukkakaan ei ole lähtenyt! Olin henkisesti asennoitunut sen lähtöön ja valmistautunut hyvin, peruukkikin valmiiksi hankittuna, ja nyt se pirulainen on jämähtänyt päähäni aivan yhtä tiukasti kuin ennenkin. Kuvittelin saavani tästä loistavan syyn ajella klaniksi, kun en ole aikaisemmin uskaltanut, mutta hämmentää kun peilistä katsoo takaisin aivan yhtä tuuheatukkainen frouva kuin aikaisemminkin. Noh, ehkä se tästä, ehtii irrota vielä hyvän aikaa ennen talvipakkasia, niin että puikot heilumaan ja pipoja tekemään.
Nuoren naisen rintasyöpä. 