Tutkimukset · Yleinen

Väitös 28.11.2015: Bisfosfonaatit, makrofaagit & rintasyöpä

https://www.uef.fi/-/28-11-bisfosfonaatit-saattavat-uudelleenkouluttaa-rintasyovan-kasvainmakrofaageja-toimimaan-syopaa-vastaan

Väitös biofarmasian alalta
Väittelijä: MSc Sofia Sousa
Aika ja paikka: 28.11.2015 klo 12, Mediteknian auditorio (MD100), Itä-Suomen yliopisto, Kuopion kampus

Suosittelen menemään, jos vaan aikataulut antaa periksi! Todella mielenkiintoista kuultavaa.

Tutkimukset · Yleinen

Potilaan lääkärilehti: Naisen pituus voi kertoa rintasyöpävaarasta

http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/naisen-pituus-voi-kertoa-rintasyopavaarasta/#.VlXBk3YrIgt

Heti perään toinen vastaava uutinen pituuden ja rintasyövän yhteydestä. Linkin takana kopsattu juttu 25.11.2015. Lihavoinnit omaa käsialaani:  Jatka lukemista ”Potilaan lääkärilehti: Naisen pituus voi kertoa rintasyöpävaarasta”

Ajatuksia syövästä · Yleinen

Terve.fi: Syövästä toipumisen psykologiset haasteet

http://www.terve.fi/terveyden-abc/syovasta-toipumisen-psykologiset-haasteet

Artikkeli on jo vuodelta 2008, mutta hyvää luettavaa edelleen. Lihavoinnit ovat minun käsialaani:

Selviytyjän psykologinen maasto on dynaamista siten, että siirtymät ovat kaikkein vaikeimpia. Massachusetts General Hospital -sairaalan (MGH) psykiatri William Pirl, joka työskentelee paljon syövästä selvinneiden kanssa, uskoo erityisesti erään siirtymän aiheuttavan psyykkistä hätää. Tämä on syövän intensiivistä aloitushoitoa välittömästi seuraava ajanjakso. Tämä siirtymä voi olla joillekin potilaille yhtä stressaava kuin itse syöpähoidot ellei jopa stressaavampi.

Tämä on selvästi arkiajattelun vastaista. Potilaat sekä heidän perheensä ja ystävänsä ymmärrettävästi odottavat syöpähoidon päättymistä, etenkin kun ennuste on hyvä. Potilaiden saadessa uuvuttavan sarjan päivittäisiä, viikoittaisia tai kuukausittaisia lääkärikäyntejä päätökseen, he samalla menettävät heitä tukevan järjestelmän ja rakenteen, joita säännölliset yhteydet syövänhoitotiimiin ja muihin samassa tilanteessa oleviin potilaisiin ovat heille tarjonneet.

Myöskään ystävät, työtoverit tai edes perheenjäsenet eivät välttämättä aina täysin ymmärrä, mitä syöpäpotilaat ovat emotionaalisesti ja ruumiillisesti läpikäyneet, vaan odottavat heidän palaavan noin vain normaalielämään. Syövästä selvinneet tuntevat kuitenkin tyypillisesti itsensä hoidon loputtua haavoittuvammiksi, ahdistuneemmiksi ja tulevaisuudestaan epävarmemmiksi. […]

Tiedän monia jotka ovat puhuneet kanssani aivan samoin sanakääntein, että hoitojen päätyttyä joutuu heittäytymään, tulee ns. hyppy tyhjyyteen.

Hoidoissa käyminen oli raskasta, muttei liian raskasta. Hoitojen aikana oli turvallista, tiesi olevansa hyvässä hoidossa, tiukassa seurannassa ja huolehdittuna. Välillä jopa pelkäsin etukäteen hoitojen päättymistä. Odotin ja mietin mitä sen jälkeen tulisi.

Onneksi toivuin tuosta siirtymävaiheesta hyvin. En tiedä osaanko suhteuttaa selviytymistäni vielä näin tuoreessa tilanteessa täysin oikein, mutta koen selviytyneeni todella hyvin, varsinkin kun olen seurannut muutamia vertaistovereita, joilla ei mene läheskään yhtä hienosti.


Vertaisissa toki on monia joilla menee vähintään yhtä hyvin. Rintasyöpäporukoissa on äärettömästi voimaa ja toivoa, enkä ole koskaan eläissäni tavannut niin elinvoimaisia naisia. Miehiä ei meillä ole näkynyt joten puhun toistaiseksi pelkästään naisista kun tarkoitan vertaisia. Se upea asenne joka uhkuu näistä naisista, se on käsinkosketeltavaa. Tapaamisissa saan aina tunteen siitä, että kyllä elämä kantaa, kävi miten kävi.


Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, että miten voin uskoa parantuneeni, tai miten minulla voi olla tunne siitä, että olen parantunut. Enhän voi sitä tietää varmuudella. Sellainen tunne kuitenkin on. En menisi sanomaan että se on kovin vahva tai järkkymätön, mutta jonkinlainen luottamus hoitojen tehoon ja selviytymiseeni on pikkuhiljaa hiipinyt tajuntaan.

Kolotukset, selkäkivut ja kaikenlaiset pienetkin krempat saa aina syövän putkahtamaan mieleen, mutta on helpompaa uskoa selviytymiseen kun ei ole mitään isompaa kipua tai selkeitä oireita. Pienet jäykkyydet sunmuut pystyn laittamaan aika hyvin lääkityksen ja liikunnan puutteen sekä ruumiinrakenteen piikkiin.

Ja tietysti ne puhtaat kontrollit ja kaikki kuvaukset, labrat ja seulonnat. Minulle sopii paremmin olla tiukassa seurannassa, vaikka se tarkoittaisikin korkeamman riskin ryhmää.

Uskonko parantuneeni? Ehkä. Melkein.

Luotanko lääketieteeseen? Ilman muuta. Ei ole vaihtoehtoja. Ja se joka tulee mainostamaan soodanjuontia vaihtoehtona syöpähoidoille saa välittömästi idiootin leiman. Sorry not sorry.

anigif_enhanced-10676-1436544232-2

Sooda. Not even once.


Uskallan jopa suunnitella tulevaisuutta, koko ajan pitemmälle. Suunnitelmat etenevät ensin päivistä viikkoihin, sitten kuukausiin ja lopulta vuosiin. En olisi lähtenyt ammattikorkeaan ja aloittanut uutta tutkintoa jos en uskoisi olevani elossa (todennäköisesti) ja mahdollisuuksiini valmistua ja työllistyä.

Tai ainakin uskon todennäköisyyksiin.

Välillä visualisoin elämääni vuosia eteenpäin ja laskeskelen mielessäni, että on todennäköisempää, että vuonna 2040 minä olen elossa, mutta fysiikan opettajani ei. Tai osa kielten opettajista. Tai matematiikan opettaja. Ja he ovat perusterveitä, tietääkseni kenelläkään heistä ei ole ollut syöpää.

Ja jos minä olen elossa vuonna 2040, en aio olla masentunut pitkäaikaistyötön. Aion rakentaa elämääni niinkuin olisin elossa. Ainakin aika pitkään.

Olen sanonut monesti aiemminkin ja sanon uudestaan: Pahinta syövässä ei ole ollut syöpä, vaan se, että joutuu opettelemaan elämään epävarmuuden kanssa. Ei se, että se epävarmuus liittyy johonkin joutavanpäiväiseen, vaan että joutuu kohtaamaan oman kuolemanpelkonsa ja epävarmuuden siitä, onko elossa kohta, ensi vuonna tai edes 5 vuoden päästä.

Jos syövästä on pakko keksiä jotain hyvää, niin se on vienyt pelon. Pelon kaikkea muuta kohtaan.

Ajatuksia syövästä · Vauva · Yleinen

Kaikkien maanantaitten emämaanantai

Tänään ei ollut suosikkipäiväni.

Sairaslomaa on jäljellä kolme päivää. Päätin käyttää sitä hyväkseni enkä mennyt kouluun aamutunneille. Univelkaa ja väsymystä on kertynyt salakavalasti viime aikoina ja yritin nukkua aamulla pitkään, muttei se niin hienosti onnistunut kuin olin toivonut.

Syöpä ei onneksi ole valvottanut, vaan ihan tavallinen perhearki. Lapsi itki ja volisi eilisestä suurimman osan ja illalla nukahtaminen venyi ärsyttävän pitkään. Olen illanvirkku muutenkin, niin aikaisin nukahtaminen on hyvin vaikeaa, puhumattakaan jos iltaan kasaantuu kaikenlaista puuhaa. Kuumat aallot hikoilutti niin reippaasti että heräilin yöllä monta kertaa kuumissani ja hiestä läpimärkänä.


Aamu ei todellakaan alkanut hohdokkaasti, kun kouluun päästyäni tajusin laittaneeni parkkikiekon tunnin pieleen: auton kello oli edelleen kesäajassa. Mietin tunneilla mielessäni miten se pikavoitto kruunaa päivän. Piste i:n päälle, kirsikka kakussa.

Ja tietysti kouluhommia on noin kolminkertainen määrä mitä normaalisti. Ja huomenna yksi syksyn ankarimmin arvostelluista kokeista. Pitäisi siis keksiä minkälaisella aikakoneella hoitelen hommat, jotta ehtisin yhtäaikaisesti lukemaan kokeeseen, tekemään vajaan tusinan pakollisia kotitehtäviä ja palauttamaan ne ajoissa, vahtimaan lasta sillä aikaa kun puoliso on illan kurssilla ja jos vielä yrittäisin ajoissa nukkumaankin.

Ja se parkkisakko siellä auton tuulilasissa.


Kun olin listannut hommia päässäni pari minuuttia ja miettinyt ajankäyttöä, tajusin että oikeastaan ei vituta. Ei edes harmita. Ei stressaa, ei kiristä vanne päätä, ei ahdista.

Pitikö saada syöpä että opin olemaan stressaamatta? Eikö näitä elämän oppitunteja voisi saada kaaliin yhtään helpommalla?

Päästyäni koulupäivän jälkeen parkkipaikalle, auton tuulilasissa ei edes ollut pikavoittoa.

better_01

Oikeastaan tämä oli aika hyvä päivä. Jokainen päivä ilman syöpää on hyvä päivä.

 

Ajatuksia syövästä · Yleinen

Syöpäpotilas, nöyrä & kiitollinen

”Aikas hapokasta. No, kukin tyylillään. Muista kuitenkin, että nämä halveksimasi ihmiset ovat osallistuneet hoitoosi mm. maksajina.”

Kommentti edelliseen päivitykseeni. Oma korjaukseni tuohon oli tietysti se, että en halveksi, päinvastoin, mutta jäin miettimään tuota maksajien roolia. Olen kirjoittanut kiitollisuudesta useammin kuin kerran aikaisemminkin, mutten nyt muista ulkoa milloin, joten jääköön linkkaamatta.


Luen parhaillaan Roope Lipastin kirjaa Halkaisukirvesmies. Loistava teos. Lyhyt, nopealukuinen, kevyt, hauska, helppo kantaa mukana. Sanoinko jo kevyt? Todella pienikokoinen pokkari, mutta fonttikoko silti täysin luettavan kokoista. Suosittelen! Ei liity syöpään mitenkään, jos se nyt jollekulle on kynnyskysymys.

Roope Lipasti Halkaisukirvesmies 01


Aloin miettimään taas pitkästä aikaa kiitollisuutta ja nöyryyttä. Asioita joita hyvin usein odotetaan syöpäpotilaalta. Ei läheskään aina sanallisesti, mutta rivien välistä. Joskus toki täysin päin naamaakin kuulee tätä virttä, että pitäisi olla kiitollinen. Kiitollinen hyvistä hoidoista, kiitollinen lääketieteen edistyksestä, kiitollinen hyvinvointiyhteiskunnasta joka hoivaa.

Jopa kiitollinen siitä että on saanut syövän.  Jatka lukemista ”Syöpäpotilas, nöyrä & kiitollinen”