Supervoimat & tuntoaisti

Välillä tuntuu niinkuin syöpä olisi tapahtunut jossain muualla, jossain toisessa elämässä, jollekin toiselle. Ei minulle.

Voiko syövän unohtaa näin nopeasti? Muistan edelleen diagnoosipäivän, se on kaivertunut ikuisiksi ajoiksi tajuntaan. Kuulemma muillakin sama juttu, sen vaan muistaa aina kun sai tietää sairastavansa syöpää. Se jakaa henkilökohtaisen ajanlaskun kahtia. Elämä ennen syöpää ja elämä syövän jälkeen. Mutta silti…


Se elämä ennen ja vähän sen jälkeen on kuin unta, sellaista kaukaista joka näkyy horisontissa välillä selkeänä, välillä hämäränä. Yksityiskohdat alkaa hävitä, ja sitten taas joskus muistaa jotain todella kirkkaana välähdyksenä: Sairaalan liukuovet, tippapussin väri, mustelmat kämmenselässä kanyylin pistämisestä. Punainen juomapullo sohvan vieressä, se kirja jota luin syto-tiputuksessa. Se Suomi-filmi joka pyöri odotusaulan telkkarissa kun jonotin ensimmäiseen TT-kuvaukseen.

Se jalaton nainen pyörätuolissa, polttamassa tupakkaa harmaassa sateessa pakkasessa sairaalan ulkopuolella. 

Olen sanonut jo vuosia että mulla on kaksi supervoimaa:

  1. Psyykeni toipuu äärimmäisistäkin koitoksista uskomattomalla ketteryydellä. Tiedän täysin mitä tarkoittaa sanonta ”taipuu muttei murru”. Ehkäpä nuorempana sairastamani masennus on toiminut jonkinlaisena kiirastulena, psyyken treenaajana ja jalostajana.
  2. Pystyn avaamaan minkä tahansa säilyketölkin jonka kansi on jumittunut tiiviisti kiinni. Ja tiukat pullojen kierrekorkit.

Harmi kun supervoimiini ei kuulu hyvä arpaonni (lotto!), telepatia tai kyky lentää.


Millaista elämä oli ennen syöpää? En oikein muista. On vain tämä elämä, ja tähän elämään kuuluu syöpä. Syöpä tapahtui, ja kaikki sen jälkeen on ollut elämää syövän jälkeen. Mutta millaista on elämä syövän jälkeen? En osaa sanoa sitäkään. On vain tämä elämä. Pitkä jatkumo pieniä hetkiä joista osan muistaa välähdyksinä ja osaa ei ollenkaan. Osa on harmaita häivähdyksiä joista muistaa jotain, muttei mitään kunnolla.

Miksi muistan edelleen lapsuudenkotini makuuhuoneen tapetit, tai sen miten nukuin rivitalon takapihalla teltassa kesäisin? Söin herneitä isosta punaisesta kulhosta ja virkkasin ketjusilmukoita kerätolkulla. Miksi muistan mummolan yläkerran paneelikatosta oksankohtien paikkoja, tai peruskoulun ala-asteella kevätjuhlaan pukemani kaksiosaisen kukkakuvioisen asun, mutten muista mitä tein viime kesänä? Muistan viime kesästä yhden viikonlopun mökillä kavereiden kanssa, mutten muuta.


En muista miltä tuntui kun oli vielä kaksi tissiä. Vaikka henkeni riippuisi siitä, voisin vannoa että se tuntui aivan tasan samalta kuin miltä tuntuu nyt, vaikka luulen että se tuntui erilaiselta. Eihän se nyt voi tuntua samalta kuin rintojen tilalla olevat kaksi pitkää arpea?

Muistan jotenkuten miltä tuntui kun rintoja oli vain yksi. Se oli hirveää. Se epämukavuus, riesa ja vaivalloisuus on painunut mieleen paremmin.

Vaikka kuinka kuvittelen ja mietin, en pysty muistamaan miltä kaksi rintaa tuntui. En pysty visualisoimaan itselleni sitä tunnetta. Tuntuu siltä niinkuin rintakehäni olisi aina ollut tällainen, vaikka eihän se voi pitää paikkaansa. Kun katson paidan sisään, arvet ovat todisteena. Kun venytän käsiä pään yläpuolelle tai sivuille, rintakehää kiristää arven kohdalta. Kiristyksen tunne on vähän niinkuin joku olisi laittanut pitkän vetoketjun kainalosta kainaloon, eikä se halua antaa periksi venytellessä.

Mutta jos istun paikoillani tai makaan niin, että arpia ei kiristä, niin en tunne mitään epänormaalia. En pysty kuvittelemaan enää millaista olisi jos kehoni olisi toisenlainen, sillä aivoni kuvittelevat että näin on ollut ”aina”. Niin kauan kuin muistan.


Peilistä katsoen näky on paljon konkreettisempi. On paljon helpompaa muistaa ja ymmärtää että kaikenlaista on tapahtunut, kun näkee arvet kirkkaassa valaistuksessa. En enää muista miltä rintani näyttivät, mutta kun katson arpiani, näen että rintakehääni on muokattu ja aivoni tajuavat etten ole syntynyt tällaisena. Rintakehälläni on ihmisen jättämät jäljet.

Kun vuosia kuluu ja arvet haalistuu, muistanko enää millaista oli kuntoutua rintaleikkauksista? Muistankohan enää arpia tuoreena? Sitten kun arvet eivät enää näy peilissäkään kunnolla, katsonko rintakehääni niinkuin se olisi ”aina” ollut tällainen? Tuntuuhan se jo nyt siltä niinkuin se olisi ”aina” ollut.


Leikkauksesta on nyt lähes päivälleen 7 viikkoa. Tällä toisella kierroksella kaikki oli niin tuttua. Ensimmäisellä kierroksella järkytys, kuolemanpelko ja kaikki sekoittuivat kauhunsekaiseksi pelkopalloksi tajuntaan, mustaksi aukoksi joka nieli kaiken. Nyt kuolemanpelkoa ei juurikaan ollut. En esim. osannut yhtään pelätä sitä vaihtoehtoa että leikkauksessa voisi olla komplikaatioriskejä tai nukutuksessa yllättävä reaktio.

Ajattelin silloin ja ajattelin nyt, että jos ikinä mitään pahaa sattuisi, turvallisin paikka sille olisi sairaala ja leikkaussali. Jos jossain minusta pidettäisiin hyvää huolta, se olisi sairaalassa, siellä leikkauspöydällä.

En pysty muistamaan millaisia olivat päivät ennen leikkausta, enkä muista kovinkaan montaa asiaa sairaalasta leikkauksen jälkeen. Muistan infektion ja sitä seuranneen kuumeen ja välähdyksiä sairaalasta kun palasin vuodeosastolle kuumeisena antibioottitippaan, mutta en juuri muuta. Muistan sairaalan karmeat kalsongit.


Rintakehällä on jonkin verran tunnottomia kohtia, mutta tunto on palannut tai säilynyt joissain kohdissa jopa hyvin lähellä leikkausarpea. Tunnen paidan ihollani ja tunnen lähes kaiken kosketuksen. Tuntoa on niin paljon jäljellä ja se paranee koko ajan, etten huomaa mitään normaalista poikkeavaa esim. vaatteitten suhteen.

Tuntoaistin ansiosta en huomaa mitään puuttuvan, jollen katso paidan sisään tai käy peilin eteen tirkistelemään arpiani lähietäisyydeltä. Tunnottomat kohdat tunnen parhaiten jos liu’utan sormiani rintakehällä kohti arpia ja tarkkailen valppaana milloin sormenpäät eivät enää tunnu iholla. Ja sitten ne taas tuntuvat arven toisella puolella, kun sormet ovat ohittaneet tunnottoman arpialueen.


Omituisinta on nännien puute. Ei siksi että se tuntuisi oudolta, vaan juuri siksi, ettei se tunnu oudolta.

Fyysisesti.

Olin kuvitellut että nännien erogeenisten alueitten ja normaalia herkemmän tuntoaistin puuttuminen olisi jotenkin outoa tai siihen olisi vaikea tottua, mutta kävikin niin, että fyysisesti keho tuntuu täysin normaalilta. Aivot vaan eivät vielä ole täysin tottuneet siihen ettei nännejä enää ole. Joskus, välillä, muistan hiukan siitä miltä nännit tuntuivat ja se on niitä harvoja asioita joita kaipaan.

Mutta nuo muistot menevät välähdyksenomaisesti ohi. Suurimman osan ajasta en pysty muistamaan millaista oli kun nännit olivat vielä tallella.

Muistan miettineeni ennen kumpaakin leikkausta, että olisiko kirurgi voinut säästää nännin.

Ekaan leikkaukseen mennessä tiesin ettei rintaa voida säästää, vaan koko rinta nänneineen lähtee patologille tutkittavaksi. Silloin ei vielä ollut tietoa syövän levinneisyydestä eikä nännin ”puhtaudesta” ollut takeita. Sitäpaitsi, irtileikattu ja takaisin istutettu nänni ei enää tunne samalla tavalla kuin ehjä, leikkaamaton nänni. Sittemmin iho ja nänni todettiin terveiksi eikä niistä löytynyt syöpää, mutta jälkiviisaus on turhaa siinä vaiheessa kun paskat on jo housussa.

Toiseen leikkaukseen mennessä ajattelin puolitosissani, että pyytäisin kirurgia säästämään nännin ja askartelemaan & paskartelemaan sen oikealle paikalleen. En kuitenkaan kehdannut ehdottaa sellaista enkä usko että olisin oikeasti halunnutkaan. Olishan se nyt näyttänyt oudolta jos toisella puolella rintakehää ei olisi mitään, ja toisella taas leikelty Frankensteinin nänni.

Mutta ajatus oli houkutteleva!

Eikä kyse edes ollut nännistä. Kyse oli siitä, että olisin halunnut säilyttää sen erogeenisen alueen. Nännistä viis! Tiesin kyllä että erogeenisuus olisi mennyttä jo siinä vaiheessa kun kirurgin veitsi viiltää hermot poikki, joten nännin operoiminen takaisin ei auttaisi.

Eikä auttaisi rintarekonstruktiokaan. Rintaleikkauksella kun en saisi tuntoaistia takaisin.


Jos saisin valita mitä tahansa entisestä elämästäni ja pullon henki sen minulle myöntäisi, niin toivoisin sitä tuntoaistia kaikkine erogeenisine alueineen.

Tai siis, tietysti toivoisin syövätöntä elämää, mutta oletetaan nyt että sitä ei saa toivoa.

Advertisements

2 thoughts on “Supervoimat & tuntoaisti

  1. Ehkä sä voisit lopettaa sen silmien pyörittelyn ja yrittää ymmärtää niitä nuorempiasi. Itsekin olet varmaan samoja asioita ajatellut siinä iässä. Ja ainahan tältä pallolta löytyy ihmisiä joilla menee itseä huonommin, tuolla logiikalla kukaan ei saisi koskaan valittaa mistään. Katsoin juuri dokumenttia slummien asukkaista, jotka elävät ilman mitään mukavuuksia, väkivaltaisten jengien alueilla suuressa köyhyydessä. Arminin viimeinen ristiretki on ihan huippu dokumenttisarja.

    Tykkää

    • Taisi olla tämä kommentti tarkoitettu tuohon toiseen kirjoitukseeni, opiskeluun liittyvään.

      Ymmärrän jos et ole lukenut koko blogiani alusta loppuun, mutta tämä vaikeuksien vertailu on toistuva aihe kirjoituksissani joten siitä löytyy kyllä huomattavasti kattavammin mielipiteitäni kuin vain tämä yksi avautuminen. Olen tähän asti kirjoittanut paljon siitä, että eri ihmisten vaikeuksia ei voi suoraan verrata, sillä se mikä on toiselle helppoa, on toiselle vaikeaa, ja vice versa.

      Ymmärrän nuorempia opiskelukavereitani, kyse ei ole ymmärryksen puutteesta. Muistan hämärästi minkälaista oli opiskella nuorempana, siitä tuossa kirjoituksessani mainitsinkin jo. Kyse on siitä, että vaikka ymmärtäisin gandhimaisella, äärettömällä empatialla, niin minäkin olen ihminen ja tulen joskus ajoittain arvottamaan ihmisten ongelmia ja vaikeuksia, vaikka laajemmassa skaalassa ymmärtäisinkin että toisten ongelmien arvottaminen on epäreilua. Se on epäreilua, mutta inhimillistä.

      Tulen siis jatkossakin pyörittelemään silmiäni aina, kun joku luokkakavereistani valittaa miten opiskelu on rankkaa, kun ryyppäämiseen jää vain yksi ilta viikossa. Siihen joudun vetämään empatiakykyni rajat.

      Arman Alizadin ohjelmat ovat tuttuja, ja hyviä ovatkin.

      Vaikka joskus sanoisinkin että jollain toisella on helpompaa jossain tilanteessa, niin en tarkoita etteikö saisi valittaa, päinvastoin. Saa valittaa, tietysti, se kun monesti helpottaa oloa ja sanoittaa tunteita. Valitus onkin yksi tämän blogini kantavista teemoista, olen perustanut tämän blogin osittain juuri siksi että minulla olisi olemassa turvallinen, vapaa tila, jossa voin valittaa ja tuulettaa tunteitani ilman sensuuria ja ilman että rasittaisin lähipiiriäni liikaa.

      Tulen siis jatkossakin valittamaan aina kun siltä tuntuu. Tämä tila, tämä blogi, on olemassa sitä varten. Jos se sinua häiritsee, kehoitan etsimään muuta luettavaa, sillä netti on varmasti pullollaan sinulle sopivampia paikkoja.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s