Pro gradu: Posttraumaattinen kasvu ja muutokset syövän sairastaneiden nuorten kokemuksissa

https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/8866/URN_NBN_fi_jyu-200610.pdf?sequence=1

Mirkka Auvinen: ”Mie en osaa pistää sitä yhteen pakettiin” – POSTTRAUMAATTINEN KASVU JA MUUTOKSET SYÖVÄN SAIRASTANEIDEN NUORTEN KOKEMUKSISSA

Pro gradu -tutkielma
Syyslukukausi 2005
Kasvatustieteen laitos
Jyväskylän yliopisto


En ole vielä ehtinyt lukemaan tuota loppuun, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta.

 

Advertisements

2 thoughts on “Pro gradu: Posttraumaattinen kasvu ja muutokset syövän sairastaneiden nuorten kokemuksissa

  1. Minäpä laitan tämän nuoruuden piikkiin, koska onhan tuo nyt aika kummallinen ja ajattelemanton vertaus:

    TERVEYDENHUOLLOSSA alopeetikot rinnastetaan Kiurun mukaan liian helposti syöpäpotilaisiin, jotka ovat käyneet läpi sytostaattihoidot.

    – On aivan eri asia käyttää peruukkia tai huivia vuoden ajan kuin neljäkymmentä vuotta.

    Tämä siis tuolta: http://www.iltasanomat.fi/terveys/art-2000001132034.html

    Kun veli sairastui haimasyöpään, niin sytojen aiheuttama hiusten lähtö oli murheista pienimpiä. Ja voisin melkein lyödä vetoa, että suuri osa syöpää sairastavista ottaisi 40 vuoden kaljuuden, jos vain henki säästyy.

    Olen sitä mieltä, että sairausasioissa ei tulisi koskaan verrata eri sairauksia.

    Tykkää

    • Mietin myös tuota alopeciaa. Aiheesta tuli jokin aika sitten TV-ohjelma jossa karvattomuutta/alopeciaa sairastavalle nuorelle naiselle tehtiin uusi look, sellainen muodonmuutos-ohjelma.

      Toisaalta ymmärrän, että jokaisella on omat ongelmansa, ja se trauma jonka on saanut, ei riipu suoraan siitä trauman aiheuttajasta, jolloin trauman vakavuus vaihtelee eri ihmisillä eri asioissa hyvinkin paljon. Toiset selviää syövästäkin ilman pysyviä traumoja, ainakin psyykelle, vaikka fyysisesti olisikin kehoa muuteltu leikkauksin ym. pysyvin tavoin.

      Ajattelen omalla kohdallani kuitenkin hyvin vahvasti niin, että karvattomuus, vaikka voikin olla ulkonäöllisesti iso asia, ei ole verrattavissa syöpään. Eikä syöpää voi verrata alopeciaan. Vaihtaisin mielelläni syövän kokonaisuudessaan täydelliseen kaljuuteen, jos sillä olisin selvinnyt syövästä. Voi olla, että karvattomuus, varsinkin hiuksettomuus, alkaisi ajan mittaan risomaan, joten paha sanoa tässä vaiheessa, mutta syöpä on kuitenkin hengenvaarallinen, tappava tauti, joka varsinkin nuoren tapauksessa vie helposti ennenaikaiseen hautaan. En pysty kuvittelemaan että hiusten menetys olisi yhtä vakava, tai vielä vakavampi ongelma kuin kuolema.

      Toisaalta ymmärrän, jos hiuksettomuudesta kärsii teini. Teinit ovat todella herkkiä erilaisille ulkonäkökomplekseille, ja muistan omasta teini-iästäni mm. sen, että joskus kuolemakin tuntui pienemmältä pahalta kuin jokin ulkonäöllinen ongelma. Näin jälkikäteen aikuisena ajatellen se tuntuu tosi pöljältä ja hullulta, että miten sitä on voinut teininä oikeasti miettiä vaikkapa ”Olisin mieluummin kuollut kuin lihava läskipossu!” mutta se jollain tapaa kuuluu teini-ikään. Ei silloin pystynyt suhteuttamaan näitä asioita keskenään.

      Jos aikuinen ihminen tulee kertomaan että on mieluummin kuollut kuin hiukseton/rinnaton, niin kyllä se vaikuttaa aika pahasti siltä, että silloin joillain osa-alueilla oma kehitys on jämähtänyt sinne teini-ikään ja jäänyt aikuisuuteen kuuluva kypsyminen kesken. Silloin olen yleensä ehdottanut tuollaisten puheitten sanojalle, että kannattaisi hakeutua terapiaan ja työstää niitä omia negatiivisia tunteita, eikä jäädä kuukausiksi tai vuosiksi märehtimään hiuksia/rintaa/arpia ja miettiä oman kehon säästelemistä kuolemankin uhalla. Jäljelläoleva elämä, oli sitä miten pitkästi tahansa, on aika kurjaa jos aika lipuu ohi vain märehtiessä jotain pikkujuttua kuten iholla näkyvää arpea siitä, että on jouduttu leikkaamaan kuolettava kasvain irti jostain.

      Ja toki saa surra jos surettaa, mutta jos se suru hiuksista tai rinnasta tai arvista tai mistä vaan jää päälle eikä pysty pääsemään siitä yli, niin siinäkin tapauksessa suosittelen yleensä terapiaa. Aina parempi jos pystyisi työstämään omaa paranemisprosessiaan niin, että ei jää kiinni siihen suruun, oli se surun syy sitten missä tahansa.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s