BRCA-geenivirhettä kantavan nuoren naisen blogi: They are sisters not twins
Vaikka itselläni ei ole tuota tai muitakaan korkean riskin geenivirheitä todettu, olen mielenkiinnolla lukenut kaikkien nuorten kokemuksia rintasyövästä tai sen ehkäisystä.
Osa ajatuksista on sellaisia joihin pystyn erittäin helposti samaistumaan. Osa taas jättää minut täysin kylmäksi.
I, being very matter of fact, knew I would always opt for this surgery which is what I have done. Other women have regular mammograms to pick up any abnormalities or even leave it a few years to think about. For me this was not an option, these breasts were a ticking time bomb and I wanted that risk eliminated. I got the doctor to refer me for surgery immediately during that appointment. I did not want to risk not being alive to watch my children grow up. Although I knew I wanted the surgery and the risk taken away, it is still very hard to come to terms with losing your breasts. Would i still feel like a woman? What have I done to deserve this? Why do I not have the choice to breastfeed my children?
Olen itse ollut vakaasti ennaltaehkäisevän leikkauksen puolesta. Omalla kohdallani täysi mastektomia oli itsestäänselvyys, kuin myös jäljellejääneen rinnan poisto. En ole epäillyt näitä päätöksiä hetkeäkään.
Se mihin minun on äärimmäisen vaikea samaistua, on tuo kokemus menetyksestä ja siitä, että rintaleikkaus, oli se sitten kokopoisto, rekonstruktio tai jotain muuta, olisi jotenkin vähentänyt kokemustani naiseudesta tai sukupuolesta.
Ehkä en ole tuntenut itseäni koskaan riittävän voimakkaasti naiseksi, tai ylipäätään pitänyt sukupuolta kovinkaan isona asiana omassa elämässäni. Rintaleikkaus ei tunnu tässä mielessä oikeastaan yhtään miltään. Olen edelleen minä, tavallaan se sama ihminen, ja tavallaan en, koska syöpä muuttaa ihmistä jollain tasolla, kuten traumaattiset kokemukset tuppaa tekemään. Rinnalla tai kahdella ei ole ollut tämän prosessin kanssa mitään tekemistä, ainakaan negatiivista.
Omat tunteeni leikattuja rintojani kohtaan ovat nyt tänä päivänä lähes samalla tasolla kuin menneet viisaudenhampaat. Ne leikattiin pois koska niissä oli vikaa, enkä kaipaa niitä takaisin tekemään minua sairaaksi. Kun mietin omia leikkauksiani, ne ovat olleet silloin, ja ovat edelleen, suuri helpotus.
Samalla tavalla kuin viisaudenhampaan poisto ei ole vienyt minulta ihmisyyttäni, ei rintojen poistokaan ole vaikuttanut kokemukseeni omasta sukupuolestani tai ”minuudesta”.
Kun muut menevät rintaleikkauksiin joissa heille askarrellaan uusia rintoja, katson uteliaana ja ulkopuolisena: Tiedän ettei se ole minua varten, mutta olen utelias. Haluaisin tietää mitä ihmisten päässä liikkuu, mitkä ovat ne tunteet ja motiivit jotka saavat heidät uskaltamaan noihin suuriin leikkauksiin? Mikä saa heidät ottamaan riskin? Monia riskejä? Kuinka he selittävät itselleen että se raskas toipuminen on kaiken sen vaivan arvoista? Mitä lopputulos symboloi? Miltä lopputulos tuntuu?
Ei kannata ymmärtää väärin, minä en inhoa rintoja, päinvastoin! Rinnat ovat ihania. Tykkään katsella niitä ja ovathan ne kivoja, mutta en välitä niistä riittävästi halutakseni itse sellaiset joissa komplikaatioriski on niin korkea ja epäonnistumisen todennäköisyys kaikkine arpeutumisongelmineen ja korjailuineen olisi kaiken sen vaivan ja terveysriskin arvoista.
Lisäksi pidän litteää rintakehää erittäin esteettisenä, vähintään yhtä validina vaihtoehtona kuin rintojakin, ellei jopa parempana vaihtoehtona, kun mietin miten helppo oma kehoni on ollut leikkausten jälkeen.
Tämä on aihe jota mietin ajoittain paljonkin, eikä nämä pohdinnat ole kuin pintaraapaisu, jälleen kerran. Palaan varmasti aiheeseen myöhemmin uudestaan.
Nuoren naisen rintasyöpä. 