Sytostaattihoidot 1/6 suoritettu & hiljaista toipumista.

Aamulla tankkasin kortisoniannokseni (Dexametason) ja sain siitä ennustettavastikin komeat pärinät. Vireystaso pomppasi heti kattoon, mutta tällä kertaa en saanut käsivarsiin outoa menthol-efektiä, mikä oli vaan hyvä. Iltapäivällä suunnattiin päiväsairaalan puolelle tiputukseen ja olin lähinnä hyvällä tavalla jännittynyt. Innoissani siitä että hoidot alkaa vihdoinkin ja nopeammalla aikataululla kuin oli alunperin ennusteltu. Ajattelen vain koko ajan sitä, että mitä nopeammin tämä paska aloitetaan, sitä nopeammin se saadaan päätökseen ja sitä nopeammin syöpäni on historiaa.

Mieliala oli ja on edelleen tuhannesti parempi kuin eilen. Varsinkin yöllä kävin aika pohjamudissa, fatalistisia, epätoivoisia ajatuksia ja kuolemanpelkoa sekä hirvittävää, rintaa pusertavaa surua lapseni puolesta. Tämän syövän kanssa tulee kyllä tutuksi tunteitten vuoristorata. On jatkuvasti hyviä päiviä, mutta sitten on niitä huonoa päiviä, eikä niitä voi ennustaa. Tunteet tulevat ja menevät, onneksi. Suruakin voi työstää paloissa ja koittaa säännöstellä niitä pahimpia tunnekuohuja säätelemällä parhaansa mukaan tunteita kuin hanaa vääntämällä: Kun tuntuu siltä että tulee vyöryvä tunnekuohu jonka seurauksena jopa psykosomaattisia hukkumisen tunteita ja se epätoivoinen parahdus ääneen tai ajatuksissa ”Mä en selviä tästä, miten mä voisin selvitä tästä? Mä en selviä, mä en vaan yksinkertaisesti jaksa, enkä selviä, ei tämmöstä voi tapahtua!” Ja kyllä vaan, tällaista voi tapahtua. Tapahtuu jatkuvasti. Ihmiset saa syöpiä, pieniä lapsia kuolee, pienten lasten vanhempia kuolee, puolisoita, äitejä, isiä, tyttäriä, poikia, sisaruksia. Kukaan ei mahda sille mitään ja niin vaan tapahtuu, eikä kukaan odota sen tapahtuvan omalle kohdalle. En edes usko että pitäisikään, koska ei se ole elämää jotta elää jatkuvassa kuolemanpelossa.

Ymmärrän nyt paljon paremmin esim. sota-alueilla asuvia. Se jatkuva pelko omasta selviytymisestä, jatkuva ja akuutti kuolemanpelko, se kuluttaa. Jatkuva huoli, stressitasot katossa, hermot riekaleina, ruokahalu olematon. Painoni on lähtenyt synnytyksen jälkeen ensin positiiviseen laskuun, mutta nyt hälyttävän nopeaan laskuun. Kun pääsin eroon raskaudenaikaisesta ja synnytyksen jälkeisestä turvotuksesta, pääsin raskautta edeltävään painooni n. 3 viikossa, syöden (omasta mielestäni) reippaasti ruokaa ja mättäen suklaata ja jätskiä. En huolehtinut ruokailuista yhtään, kun huomasin turvotuksen häviävän itsestään jopa imettämättä, ja painon lähteneen mukavasti laskuun.

Nyt paino on tipahtanut jo 2-3kg alle sen mitä se oli ennen raskautta, enkä ole edes aloittanut kuntoilua vielä. Pahin syöksylasku painon suhteen on olleet ihan viime päivät, lähes 0,5kg/vrk. Huolettaa siksi, että yleensä ruokahaluni ei ole kärsinyt eläissäni mistään, joten miksi sitten nyt? Painoni ei yleensä tipu edes raskaasti sairastaessa, esim. todella pahassa influenssassa, vaikka moni muu sanoo menettäneensä kilotolkulla kun ruoka ei maistu. Kylläpä se vaan mulle maistuu! Kipeänä vielä enemmän herkkuja ja juotavaa, enkä ole koskaan pystynyt juomaan sairaana ollessa tarpeeksi vettä koska silloin joutuu maistamaan pahan maun suussaan, vaan olen aina juonut jotain sellaista nestettä joka maistuu joltain, jotta se peittäisi sairaalloisen pahan hengityksen, joten limsaa ja mehuja kuluu. Sen lisäksi kun yleensä sairastaessa tulee vain maattua sohvassa tai sängyssä isossa peittomytyssä, niin eihän siinä kuluta juurikaan, mitä nyt sairastaminen pistää jossain määrin kehoa koetukselle, mutta ei samalla tavalla kuin 100kg kyykky.

Voisin kirjoittaa jonkinlaisen laihdutusoppaan: ”Takaisin raskautta edeltävään painoon 3 viikossa, syöden suklaata ja jätskiä joka päivä!” tai ”Laihdu helposti, hanki syöpä!”

Heh. Musta huumori, jne.

Syto-tiputuksen jälkeen menimme koko perheen voimin äitini luokse valmiiseen pöytään, mikä oli ihanaa. En olisi viitsinyt yhtään miettiä ruoanlaittoa, vaikka kortisonin ansiosta vireystaso pärisee näinä päivinä aivan maksimissa. Ennen syöntiä aavistelin hiukan alkavaa pahoinvointia, olo oli vähänkuin alkava raskauspahoinvointi, mutta hyvin heikko tuntemus verrattuna. Aloin kuitenkin urheasti mättämään ruokaa naamaani, koska en ole eläissäni oksennellut eikä ruokahaluni ole kärsinyt edes vellovasta raskauspahoinvoinnista tai matkapahoinvoinnista, muutenkuin hyvin lievästi. Aina on jotain ruokaa, tai hiukan mitä tahansa ruokaa, mitä saan syötyä, enkä puklaile. Aavistuksenomainen vellova tunne hävisi syödessä täysin ja nyt on ihan normaali olotila. Olinkin saanut juuri ennen sytoja suonensisäisesti pahoinvointilääkettä (Granisetron), joten ehkäpä tämä normaaliuden tunne on sen ansiota. Iso lautasellinen ruokaa, ruisleipää, jälkkäriksi jäätelöä mansikoilla. Ihme jos tällä satsilla laihdun edelleen, kun sytojen aikana ei oikeastaan saisikaan laihtua/laihduttaa. Kaikki oppaat muistuttaa ravinnonsaannin riittävyydestä ja jos pahoinvointi estää tarpeeksi runsaan syömisen niin sitten on reagoitava ja otettava tarvittaessa erilaiset ravintolisät käyttöön.

Sytojen ainoa oire tähän mennessä on hiukan tummentuneet silmänaluset. Tukka on toki vielä tässä vaiheessa tiukasti kiinni juurissaan, yleensä lähtee tippumaan siellä 2 viikon päässä ekasta tiputuksesta. Peruukkia odotellessa, tuolla se huutelee laatikostaan! Pitäisi varmaan aloitella sitä syto-pipon neulomistakin, jos säätiedotukset pitää paikkansa ja parin viikon sisällä sataa ensilumet. Sulaahan ne kyllä ihan takuuvarmasti, mutta kovin kylmä tulee jos se pitää kestää karvattomana.

Tänään oli onneksi hyvä päivä, useammastakin syystä. En aio avautua niistä kaikista, mutta tässä uskaltaa jo olla syövänkin suhteen varovaisen positiivinen. Jos ei nyt aivan täyttä tuuletusta, niin varovasti voitontanssia ja syövälle turpiin:

Mainokset

15 thoughts on “Sytostaattihoidot 1/6 suoritettu & hiljaista toipumista.

  1. Hei! Kela maksaa jatkossa aika hyvin noista neulasista ja kalliimmista pahoinvointilääkkeistä esim. Emed (todella tehokas) minulle jäi omavastuuksi 3€ samoin Tamofeenit 3€ kolmen kuukauden lääkkeet. Minulle tuli pahoinvoinnit vasta ceffeistä mutta ei doksesta. Painoa minulle alkoi kertyä sytoista ja sain niitä 10 pirullista kiloa vaikka liikuin koko ajan, nyt on mennyt jo 3 kuukautta ja liikkumisesta huolimatta ei kilot lähde sitten millään. Minulle teki kortisonit ja sytot todella ällöttävän turvotuksen. Peruukkia en käyttänyt kertaakaan vaikka sen hommasin. Pipoilla ja huiveilla menin ja nyt on jo sen verran kasvanut hiukset että olen jättänyt nekin pois. Säteitä sain kuusi viikkoa eli 30 kertaa, ne meni aikast kivasti, hiukan iho kärähti ja väsymys oli kova. Mummotautioireet ovat vielä riesana ja jatkuu varmaan jatkossakin tamojen vuoksi. Tsemppiä hoitoihin kyllä niistä selviää vaikka rankkoja ovatkin. Kannattaa liikkua ja ulkoilla aina kun jaksaa. Mitään ravintolisiä ja vitamiineja ei lääkäri antanut syödä koska niistä ei tiedä miten vaikuttavat hoitoihin. Ja niitähän ei kannata vaarantaa. Kannattaa varovasti nostella painoja leikatulla puolella, minulle tuli heti hoitojen alettua käteen aikamoinen lymfaturvotus ja nyt yritetään sitä saada pois, kompressiohiha on tilauksessa. Kyllä tästä pikkuhiljaa selvitään vaikka helppoa ei ole. Itse menen jo takaisin töihin lokakuussa tosin joudun aloittamaan ensin neljän tunnin päivillä. Katsotaan miten tippa kestää. T: 44- vuotias kanssa sisar

    Tykkää

    • Joo, ilmeisesti saan erikoiskorvattavuuden lähiaikoina moneen lääkkeeseen, kunhan lääkärin B-lausunto valmistuu ja saan uuden Kela-kortin. Ensimmäinen Neulasta-pistos annettiin ilmaiseksi mukaan syto-tiputuksen yhteydessä, joten se on onneksi hoidettu.

      Toistaiseksi painoni on jatkanut hidasta tippumistaan, kun olen panostanut syömiseen ihan ajatuksella. Paino uhkasi tipahtaa jo liian huolestuttavaa vauhtia kun viimeisin tipahdus oli jopa 0,5kg/vrk, vaikka koko elämäni mulla on kyllä ollut todella hyvä ruokahalu ja paino enemmänkin runsas kuin ryytynyt. Makumuutoksia en ole vielä huomannut yhtään, joten ainakaan siitä ei johdu syömättömyys. Epäilen ruokahalun menetykseen ihan tyypillisesti stressiä, alkushokkia syöpädiagnoosista johtuen ja tätä täysin uutta elämäntilannetta johon on joutunut sopeutumaan, kaiken lisäksi vieläpä pienen vauvan kanssa.

      Liikkumisen kanssa ei ole muuta ongelmaa kuin se, että odottelen fysioterapeutin tuomiota leikkausalueesta ja käden liikkuvuudesta. Minkäänlaista lymfaturvotusta ei ole tullut, toistaiseksi. Fyssarin kanssa keskustellessa jo sairaalassa rintaleikkauksen jälkeen juteltiin painoharjoittelusta, ja joillakin se auttaa, toisilla taas saattaa pahentaa nesteen kertymistä, se ei selviä kuin kokeilemalla. Painoharjoittelu onkin monia niistä asioista jotka on tämän rintasyövän kanssa ”täysin yksilöllistä”.

      Oman lääkärini, eli onkologian ylilääkärin kanssa käytiin läpi vitamiinit ja muut mitä olen aikaisemmin syönyt, otin kaikki purkit mukaan vastaanotolle. Monivitamiini, kalsium ja D-vitamiini oli hyväksytyllä listalla, mutta magnesium piti jättää pois (mahdollisesti rasittaa maksaa sytojen aikana). Kalsium pitäisi vaan jaksaa vaihtaa uuteen, sillä tuossa mun nykyisessä kalsiumpurkissa sattuu olemaan D-vitamiinia lisänä, joten jos syön sitä erillisten D-vitamiinitablettien kanssa niin saan tupla-annoksen jollen pidä tarkkaa lukua määristä. Näissä syöpähoidoissahan yksi riski on mm. osteoporoosi ja muut luukatoon/luitten haurastumiseen liittyvät riskit, joten sen puolesta pitää jaksaa huolehtia kalsiumista joko ravinnon ja/tai kalsium-lisäravinteen turvin. Voimaharjoitteluahan on tutkittu paljon viime aikoina ja todettu erinomaiseksi osteoporoosia ehkäiseväksi liikuntamuodoksi, joten sitä olisi tarkoitus jatkaa heti kun kunto kestää, oman voinnin mukaan toki.

      Lisäravinteethan kannattaa kyllä jättää pois jos niistä ei ole varmaa tutkimustietoa miten ne reagoi hoitojen kanssa. Maksan rasitus pitäisi minimoida tietty, kun nämä hoidot, varsinkin sytot, rasittaa maksaa kohtuuttoman paljon. Sitten taas jos paino lähtee liialliseen laskuun ja jos ruokahalu kärsii liikaa niin ettei pysty syömään normaalisti sen vertaa että se ehkäisisi kuihtumiselta, niin lisäravinteet voi tulla kyseeseen, eli klinikallakin hoito-ohjeitten mukaiset lisäravinneliuokset. Pahimmassa tapauksessa jos paino tipahtaa liikaa, saattaa joutua letkuruokintaan (esim. suonensisäisesti tiputuksen yhteydessä ravintoliuosta.)

      Oli se kyllä iloinen yllätys kun syto-tiputukseen mennessä oli potilashuoneitten käytävällä ilmainen välipalatarjoilu, sai mehuja, virvokkeita, hedelmiä, jne. Vieressä lehtitelineessä lisäravinnemainokset, lähinnä Nutrician erilaiset juomat joilla sitten voi tarvittaessa paikata jos ruokavalio jää vajaaksi. Kuidusta ja proteiinista pitäisi huolehtia ensisijaisesti, koko tämä hoitoprosessi kuluttaa proteiineja valtavan määrän ja lihasatropia voi olla joillakin riskinä. Kuituja sitten suolen toimintaan, kun niin monet lääkkeet pistää pakin sekaisin.

      Tykkää

      • ”Painoharjoittelu onkin monia niistä asioista jotka on tämän rintasyövän kanssa ”täysin yksilöllistä”.”

        Siis piti sanoa että se lymfaturvotus on täysin yksilöllistä ja se, miten painoharjoittelu siihen auttaa. Osalla pahentaa, osalla taas vähentää.

        Tykkää

  2. Kortisonit nostaa monelle ruokahalua. Itse söin suht normaalisti, niin kuin ennen syöpääkin. Mutta se nestekertymä mikä lääkkeistä tuli nosti painoa. Yhdenkin ceffiin aikana mulle tuli 3 kiloa painoa. Punnasin ennen ja jälkeen hoitajakin sanoi että hän huomaa kasvojeni turvotuken. Mutta sille ei kuulemma voi mitään. Lääkärille juttelin säteiden loputtua tosta painostaja hän sanoi että kyllä se sitten pikkuhiljaa lähtee voi mennä kaksivuottakin ennen kun keho on korjannut kaikki kuntoon hoitojen jälkeen. No pääasia että säilyis hengissä mutta kun ton painon kanssa on itselläkin raskas olla. Juu se lynffa turvotus voi tulla kuulemma monenvuoden jälkeenkin vaikka ei ennen ole ollut keroi tämä rouva ketä mulle sen hanskan tilaa ja mittaili, hänellä kuulemma sellaisiakin asiakkaita. Tietysti turvotus on yksilöllistä. Paska vaiva vain sanon minä.

    Tykkää

    • Joo, lymfaturvotus voi tosiaan yllättää vielä pitkänkin ajan päästä, eli kaikenlaista kremppaa ja vaivaa tästä saa vaikka hengissä selviäiskin. Täytyy toivoa omalla kohdalla hyvää tuuria ja jos nyt tuo painoharjoittelu pitäisi nesteet liikkeellä. Tarvittaessa sitten haen sitä painehihaa jollei muu auta. Kunhan ei syöpä uusiudu eikä äityisi levinneeksi, niin se olisi isoin huoli pois, mutta vain aika näyttää.

      Paskatauti, paskat vaivat, todellakin.

      Tykkää

  3. Kumpi vauva teille tuli? On se kiva kun on pieni pallero niin ajatusetkin menevät välillä muualle kun on jotain muutakin tekemistä ja ajateltavaa. Varmasti raskasta mutta rikasta. Meillä on kolme lasta vanhin poika 20v nuorempi poika 17v ja pahnan pohjimmainen tyttö on 10 v. Kyllä ne kummasti auttaa motivaatioon. Tietysti se oma positiivinen mieli ja minulle tärkeä huumori auttaa selviytymään sairaudesta, ei se paranna mutta helpottaa omaa oloa ja elämän laatua. Moni onkin ihmetellyt että miten sä pystyt olemaan noin positiivinen ja sinut sairautesi kanssa. Ei se muu auta kun yrittää elää normaalisti ja täysillä vaan. Kait se ihmisestäkin on kiinni. Itse vaan olen sellainen että en jää murehtimaan. Kyllähän se tietysti alussa pysäytti miettimään elämää. Nyt mietin jo kovin töihin menoa ja ihan kiva päästä taas työkavereiden piiriin.

    Tykkää

    • Kumpi vauva? Taidan vastata tähän että onneksi terve, eli ei sentään mitään sairautta vauvalla 🙂 Anonymiteetin suojissa en sen enempää paljasta itsestäni enkä perheestäni. Jos jotain hyvää voi rintasyövästä löytää, niin vaikka se diagnosoitaisiin raskausaikana kuten minulla, se ei tartu eli vauva oli onneksi turvassa. Vasta lähes terminaalivaiheen syöpä äärimmäisen levinneenä voisi veriteitse siirtyä sikiöön, mutta käsittääkseni sellaista tapausta ei ole Suomessa koskaan tullut vastaan, joten käytännössä rintasyövästä sanotaan että ei voi tarttua.

      Melanoomahan on ärhäkkänä versiona sellainen että se voikin siirtyä raskausaikana vauvallekin, juuri lueskelin vastaavasta tapauksesta USA:sta. Todella traagista, nuori äiti oli tuupertunut lenkkipolulla ja todettu lähes terminaalivaiheen melanoomaksi, nyt pienellä vauvallaan myös sama melanooman aggressiivinen levinneisyys ja todennäköisesti tulee kuolemaan ennen 2v syntymäpäiväänsä. Hirvittäviä ihmiskohtaloita.

      Pieni lapsi on valtava elämänmuutos ja samalla tosiaan raskasta, mutta hienoa. Vielä hirveämpää tämä on nyt tässä rintasyöpädiagnoosin ja hoitojen kanssa, kun joutuu välillä järjestelemään elämäänsä siten että ei uskalla tehdä pitkän kantaman suunnitelmia yli 5v päähän. Onneksi leikkaus on takanapäin ja hoidot alkaneet. Tavallaan helpompaa pienen vauvan kanssa kuin jos lapset olisivat isoja, joten en joudu pohtimaan niitä vaikeita kysymyksiä, esim. ”Kuinka kertoa lapselleni hengenvaarallisesta sairaudesta?” tai ”Kuinka ja missä vaiheessa valmistaa lastani äitinsä mahdolliseen kuolemaan?”

      Tuossa mielessä siis pääsen suhteellisen vähällä, onneksi. Vielä niin kauan kun vauva ei liiku omin päin, niin pystyn selviämään hoidoistakin helpommalla ja minulla on tukena maailman paras puoliso joka on äärettömän kärsivällinen, tulee luonnostaan toimeen lapsemme kanssa ja haluaa huolehtia meistä molemmista. Suunnaton voimavara, ilman häntä en olisi pärjännyt tässä tilanteessa mitenkään. Turvaverkosto muittenkin sukulaisten ja perheenjäsenten avulla on aivan huikean ihana asia, auttaa turvattomuuden tunteeseen kun tietää että ystäviä ja sukulaisia on joilta voi pyytää apua ja kertoa kun ei jaksa tai pysty hoitamaan kaikkea itse.

      Pienen lapsen kanssa on myös niitä raskaita päiviä. Välillä velloo päällä valtava huoli omasta selviämisestä, kuolemanpelko ja se, että jätänkö jälkeeni nuoren lesken ja pienen lapsen. Jos olisin vanhempi ja lapsemme olisi vanhempi, niin ehkä en huolehtisi niin paljoa heidän pärjäämisestään. Haluaisin olla elossa vielä vuosikausia, jotta voisin nähdä lapseni kasvavan ja antaa hänelle toisenkin vanhemman.

      Tunteitten vuoristorata on varsinkin lapsen kanssa jatkuvaa taiteilua, mutta onneksi hyviä päiviä on koko ajan enemmän ja huonoja vähemmän.

      Tykkää

  4. Kyllä niistä lapsista on huoli on ne sitten pieniä tai isoja. Kokemuksella voin sanoa että mitä isompia sitä isompia huolia niiden kanssa on. Elämä ei aina mene niilläkään ihan niinkuin strömsössä, vaikka kuinka toivoo. Joo meillä oli vaikea kertoa nuorimmalle tästä sairaudesta koska hän on joutunut seuraamaan hyvän ystävänsä äidin taistelua syövän kanssa joka menehtyi siihen kuukauden ennen minun diaknoosia. Kyllä hänellä oli kova huoli ja on edelleen, jos äiti kuolee. Mutta lapset ovat yllättävän vahvoja, itsekkin sen äidin kuoleman kokenut nuorena olen. Joo ei sillä vauvan sukupuolella väliä ole kunhan on terve. Olen myös kokenut vaikean lapsemme sairauden, mutta onneksi nyt on sekin voitettu ja lapsi parantunut pahimmasta. Kyllä se elämä matkan varrella kovasti kolhii niin monella tapaa, tuntuu välillä että joillekkin sitä vaan tapahtuu niin paljon kaikenlaista. Ehkä niilläkin on joku tarkoitus, ken tietää. Mutt häntä vain pystyyn ja eteenpäin.

    Tykkää

    • Joo, kylläpä sitä kaikenlaista tulee eteen. Välillä naureskelen puolison kanssa että nyt kun tästä yhdestä rintasyövästä selviää, niin sehän ei mitenkään estä sitä etteikö sitä voisi saada jossain vaiheessa elämäänsä vielä toisenkin syövän, että turhaan sitä rintasyövän uusiutumista pelkää näin nuorena, kun mahdollisuuksia menettää henkensä on jatkuvasti koko maailma avoinna 😀 Ja kun sitä voi sairastaa vielä jonkun aivan uudenkin syövän, jonkun aivan muun kuin rintasyövän, joten mitäpä sitä turhaan pelkää yhtä syöpää kun jos sille pelon tielle lähtee, niin sitten saa kyllä pelätä niitä kymmeniä ja satoja muitakin syöpiä sitten.

      Eli mitä yritän tällä hakea on se, että pikkuhiljaa koitan opetella pois rintasyövän pelosta. Vähemmän pelkoa siitä ettenkö voisi ihan hyvin selvitä tästä yhdestä syövästä, ja vielä ehkä toisestakin, ja vaikka kolmannesta. Ja jostain muustakin syövästä voi selvitä. Niin kauan kun pysyvät uusiutumat ja uudet syövät paikallisina ja kunhan diagnoosin saa ajoissa niin leikkauksella aloitetaan ja sitten lähdetään ns. Toiselle kierrokselle.

      Jos tässä hukkaisi elämäänsä vuosikausia tautien tai niitten uusimisten pelkäämiseen, niin mitään muuta ei ehtisi tekemäänkään. Tottakai mulla on pelko vielä pinnassa kun asia on niin uusi ja tässä on vielä paljon prosessoitavaa, mutta pelko helpottaa pikkuhiljaa jo nyt, vaikka vasta puolisentoista kuukautta mennyt. Vuosien mittaan tuo pelko vaimenee, näin olen kuullut ja eiköhän se niin mene minunkin kohdallani.

      Kunhan ei nyt ihan lähivuosina vielä leimahtaisi levinneisyyttä, niin ehtisin viettämään aikaa puolison ja lapsen kanssa tätä hyvää elämää. Olen ajatellut työstää tätä pelkoa sitä kautta, että jokainen meistä kuolee joskus. Minun ja muitten ero on siinä, että minä tiedän mistä se kuolo todennäköisimmin tulee, jos se nyt tästä rintasyövästä tulee. Muut eivät vaan tiedä vielä mikä heidän henkensä vie. Toki sitten muutkin rintasyöpäsiskot (ja kaikki vakavia sairauksia, kuten syöpää sairastavat) tietävät tuon kuolemanpelon ja sen, että jos ja kun se kuolema tulee kohdalle niin voimme arvata mistä suunnasta se todennäköisimmin iskee.

      Ja niin kauan kuin hoidot tepsii, lääkkeitä ja hoitoja kehitetään, niin tilanne ei ole toivoton eikä aivan huono. Tässä hoitoputkessa on siitä turvallista olla, että seulonnat on meidän kohdallamme tiheitä ja tehostettuja ja ennusteet on kaikenkaikkiaan hyvät. Jos rintasyöpä uusii, niin todennäköisesti se näkyy sitten ajoissa jossain seulonnassa. Varsinkin näin nuorena kun sairastaa, niin syöpäkontrolleihin pääsee varsin tiheään, varmaan jossain vaiheessa jopa kyllästymiseen asti.

      Tykkää

    • Niin ja todella paljon jaksamista lapsen sairauden kanssa, nyt itsekin tuoreena vanhempana sitä ymmärtää paremmin miltä tuntuu huolehtia toisesta ihmisestä ja olla vastuussa lapsista. Se huolen ja toivon määrä on aivan erilainen kuin silloin, kun ei ollut kuin kahden aikuisen perhe. Kyllähän sitä silloinkin huolehti, vaan ei samalla tavalla kuin lapsistaan.

      Hyvä siis että lapsen sairaus on nyt voiton puolella 🙂

      Tykkää

  5. Joo, kummasti sitä ihminen sopeutuu aikansa sulateltua vakavaankin sairauteen ja kuolemaan. Kun ei ole vaihtoehtoa sen kyydissä on vaan mentävä. Mutta siitä menosta on se sitten lyhyt tai pitkä täytyy kaikki hyvä repiä irti. Itse myös mietin silloin alussa että saisi edes muutaman vuoden lisäaikaa. Täytyy vain toivoa ja sitä toivoa on. Kävin muuten katsomassa sen liivinäyttelyn mikä on tehty rintasyöpää sairastavien hyväksi. Oli hieno taideteos ja niin koskettavia kirjoituksia. Vahvoja naisia.

    Tykkää

  6. Kiitos:). Juu nyt on ollut jo muutaman vuoden ihan hyvä terveys lapsella. Mutta se kolmesta vuodesta siihen 12 ikään oli vaikeaa. Tietysti hän joutuu läpi elämän tekemään valintoja sairautensa mukaan. Onhan tämä rintasyöpä sellainen sairaus tai ihan mikä syöpä, että ei sitä täysin ymmärrä niitä vaivoja ja tunnemyllerryksiä kun toinen saman mankelin läpi mennyt. Minulla on isä sairastanut leukemian ja on vielä hengissä, siitä on yli 17 vuotta jo. Hänen kanssaan on helppo jutella kun tietää mitä kaikkea sitä ihminen joutuu läpi käymään. Tosin hänellä ne hoidot oli todella paljon rankemmat kun meillä. Onneksi sai uudet kantasolut ja ei lähtenyt hylkimään, muuten ei olisi selvinnyt. Oletko katsellut muita rintasyöpä blogeja netissä? Siellä on ihan hyviä blogeja, sieltä saa monelta sellaista tietoa ja kokemuksia hoidoista mitä ei tahdo mistään muualta saada. Ja niistä saa minusta voimia ja myös jaksamista eteenpäin ja välillä hyvät naurut kun joku kertoo juttuja niin huumorintajuisesti. Käyppä kurkkaamassa jos jaksat tai kiinnostaa. Kyllä se mieli nousee pikkuhiljaa kun sullakin on saatu hoidot alkamaan. Ehkä sulla hiukan myllertää raskaushormoonitkin vielä kaiken päälle, nekin kun heittää aikamoista volttia kun muistelen omia itku masennus kohtauksia synnytyksen jälkeen. Saatikka että sulla tuli vielä tämä sairauskin. Mutta kyllä tästä selvitään.

    Tykkää

    • On tullut blogeja kahlattua paljonkin, mutta joskus ne ovat masentavia, joskus taas antaa voimia. Pahinta on se, kun törmää jotain kautta sellaiseen blogiin jossa yllätyksenä saakin lukea miten on nuorella ja joskus vähän vanhemmallakin uusinut ja/tai levinnyt rintasyöpä. Pahimpia ovat ne blogit joitten kirjoittajat ovat jo menehtyneet tällä polulla. Erityisen pahalta tuntuu kun nuori nainen kuolee tähän paskatautiin ja sitten sattumalta eksyy hänen blogiinsa ja viimeisiin kirjoituksiin ennen terminaalivaiheeseen siirtymistä. Niissä tilanteissa ei ole kyyneliä säästynyt. Useastakin syystä nuo nuorten naisten, erityisesti pienten lasten äitien, kohtalot koskettaa kun ne ovat vähän liiankin samanlaisia omaani verrattuna.

      Pidänkin siksi harkittuja taukoja blogien lukemisessa. Tottakai niitten toiveikkaitten blogien lukeminen tuntuu tosi hyvältä, joka kerta kun vastaan tulee joku jonka sairaus ei ole uusinut, ei ole levinnyt, vaan hoidoista on selvitty ja seulonnat ”puhtain paperein”. Se luo toivoa tähän omaankin synkkään hoitoputkeen ja sitä alkaa uskoa että kyllä tästä selvitään.

      Tykkää

      • Joo, onhan siellä niitä surullisia blogeja. Minusta Marika taistelee ja kuokkavieras 13 on ihan kivoja blogeja. Marikalla on hiukan samat lähtökohdat kun sinulla, vahva nainen kyllä hän ja jaksaa iloita kaikesta. Olen myös seurannut Bikken pilttuu blogia siinä on kyllä todella elämän myönteinen ja vahva nainen, tai kaikkihan me ollaan mutta hänen asenteensa on kyllä mahtava. Hän harrastaa myös sisustelua ja pitää maalaisromanttisesta tyylistä niin kuin minäkin.

        Liked by 1 henkilö

  7. Päivitysilmoitus: Sytostaattihoidot: Kertaus | Nuoren naisen rintasyöpä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s