Tänään sain päätökseen hoitoputken rankimman osuuden, eli sytostaatit ovat nyt osaltani suoritettu. Oletetaan että minkäänlaista uusintakierrosta tai levinneisyyttä (tai herramunjee, ihan toisenlaista, uutta syöpää!) ei ilmene koskaan, niin tämä oli viimenen sytostaattihoito ikinä. Toistaiseksi. ”Terve kunnes toisin todistetaan.”
Olen tyytyväisenä mutta väsymyksestä puolikuolleena katsellut ylisöpöjä tanssivideoita:
Pelkäsin etukäteen sytojen loppumista, mutta ei tämä tuntunutkaan niin pelottavalta lopulta. Erilaiset vaivat ja krempat ovat kumuloituneet sitä tahtia että olen enimmäkseen helpottunut. Kiusa se on pienikin kiusa, ja kun sitä pientä kiusaa on kertynyt monta pientä rasittavaa riesaa päällekkäin, niin väkisinhän sitä tuppaa väsymään.
Väsymys on aika muikea, joten nukkumaanmeno tulee tapahtumaan aikaisemmin kuin yleensä. Päätin sinnitellä ainakin ysiin asti hereillä, ettei käy niin että antaisin itseni nukahtaa liian aikaisin ja heräisin sitten keskellä yötä valvomaan. Toivon mukaan klo 21 jälkeen nukahdettuani saan nukuttua aamuun asti. Täytyy taas kiittää maailman parasta puolisoa siitä, että hän hoitaa vauvan yöt läpeensä puolestani, varsinkin näinä syto-väsymyksen kyllästäminä päivinä kun keho tuntuu märältä sementiltä ja jaksan juuri ja juuri raahautua vessaan jos tarve yllättää.
Muistin jopa ottaa Emendin ajoissa, olin älynnyt laittaa kännykkään hälytyksen 1h ennen varattua tiputusaikaa. Tuo tunnin marginaali ei ole niin tarkka, sillä tiputus ei ole kertaakaan alkanut sillä minuutilla mikä on aikatauluun merkattu. Sairaalalla menee aina hyvä tovi kaikenlaiseen järjestelyyn, kuten labratulosten tulostamiseen ja tarkistamiseen, lääkeannosten sekoittamiseen, oman paikan etsimiseen, välipalan hakemiseen, oman juomapullon täyttämiseen… Muistaakseni nappasin ekan annoksen Emend-pahoinvointilääkkeestä matkalla sairaalalle, tai ehkä juuri ennen autoon menoa. En edes muista tarkalleen. Emendissä on määrätty aikataulu siksi, että sen teho on huonompi jos sitä ei muista ottaa ajoissa. Lääkäri ja hoitajat muistuttelivat tästä pariinkin otteeseen.
Hiukan ellotusta oli havaittavissa kun pääsin sairaalalta kotiin joskus viiden, kuuden maissa. Ihana puoliso oli kokannut lohi-bataatti-uunivuokaa valmiiksi ja söin välittömästi, onnistuin ennakoimaan pahoinvoinnin niin, että ehdin juuri ja juuri syömään ja juomaan ennenkuin ällötys iski. Ällötyshän ei tietenkään sulje pois loputonta nälkää. Sytojen jälkeen olen saanut nauttia pohjattomasta nälästä joka ei tunnu laantuvan millään, ei vaikka maha tuntuisi täydeltä.
Vertaistukiryhmästä joku sanoi syöneensä melkein kaikki ruoat kylmänä sytojen aikaan. Lämmin ruoka kuulemma ällötti niin pahasti. Täytyy allekirjoittaa tuo, nimittäin söin juuri vellomisesta huolimatta suu vaahdoten kylmää maksalaatikkoa. Maksis on ihanaa. IHANAA! Joulu on parasta aikaa siksi, että silloin saa kaupoista maailman parasta maksalaatikkoa eli Saarioisten maksista, isoissa 700 gramman vuoissa. Tosin kuulin juuri puolisolta kaamean suru-uutisen, sillä marketista ei ollut enää löytynyt maksista isoissa vuoissa, oli joutunut ostamaan sellaisen pienen mitä myydään ympäri vuoden. Oh NOES MUN MAKSALAATIKKO!
IHANAA KYLMÄÄ MAKSALAATIKKOA AAAAAAAHHHH!
No nyt tekee mieli juustonaksuja. Yes good. Mulla ei ole juustonaksuja ostettu varastoon, enkä jaksa lähteä kauppaan kun vartalo on kuin märkää sementtiä ja kaadun kohta sängynpohjalle.
Muuten tiputus meni oikein hienosti. Suoni löytyi ensimmäisellä pistosyrityksellä ja verta turskahti kanyylistä anteliaasti hoitajan asettamalle pyyhkeelle, kun hän aliarvioi vereni juoksevuuden ja suonen kunnon eikä ollut heti tukkinut kanyyliä pistäessään. Sanoi luulleensa että suoneni olisivat jo kärsineet ja kuivahtaneet enemmän, mutta ehei! Pistäminen tuikkasi aika ilkeästi, kuulemma jotkut muutkin potilaat ovat sanoneet että pistäminen on muuttunut ajan mittaan kivuliaammaksi, kun samaan kämmenselkään jouduttu asettamaan toistuvasti kanyyliä sytoja varten ja sytoista monet ovat toksisia verisuonille, tai miten se nyt onkaan ilmaistu se haitta jota sytot tekevät kudoksille, mm. verisuonet.
Näin lyhyellä hoitojaksolla ei ole tapana laittaa laskimoporttia, enkä olisi sitä halunnutkaan vain kuuden syto-tiputuksen tähden. Laskimoportista jää nimittäin arpi rintakehälle ja se saattaa tulehtua, erityisesti laittamisvaiheessa. Kroonikolle laskimoportti on pelastus, kun suonet kärsivät niin nopeasti ja hoitojaksot ovat pitkiä.
Sairaalapäivän kohokohta oli kyllä se, että sain vihdoin tulosteena lääkärin lausunnon johon hän oli selvittänyt patologin PAD-lausunnosta yhden epäselvän kohdan:
PAD-lausunnolla lukee: ”Verisuoni- tai imusuoni-invaasio: kyllä.”
Hoitajat eikä onkologikaan osannut lonkalta sanoa mitä patologin ajatellut kun on hiukan epäselvästi ilmaissut asian. Tuonhan voisi lukea että se on joko-tai, tai sitten molemmat, tai ehkä jompikumpi muttei välttämättä… Boolean operaattoreilla ajateltuna vaihtoehdot OR, XOR, AND. Nojoo, ”kyllä”-vastaus antaa olettaa että jonkin, vähintään yksi, noista on varmuudella todettu, ja tiesinhän jo aikaisemmin että imusolmukkeista oli löydökset tehty, joten imusuoni-invaasio oli varma.
Onkologi sanoi että sinänsä sillä tuloksella ei ole tilastollista tai hoidollista merkitystä, sillä riippumatta siitä onko invasiivisuus joko/tai, vai molemmat, niin vartijaimusolmukkeitten löydösten takia hoitosuunnitelmani pysyisi silti ennallaan. Hän kuitenkin lupasi selvittää tuon, koska se jäi minua vaivaamaan. Invasiivisuuden taso kuitenkin voi joko pahentaa tai parantaa henkilökohtaista ennustetta, ja onneksi verisuoni-invaasiota ei sitten lopulta ollut löytynyt, joten se parantaa minun ennustettani.
Realistisesti ajatellen, se, että patologi ei ole löytänyt jotain tietyntyyppistä tekijää kasvaimesta, voi tarkoittaa sitä että sitä ei oikeasti ole, tai se voi tarkoittaa sitä, että sitä tekijää ei ole pystytty löytämään nykyisillä tutkimusmenetelmillä. Eli toisin sanoen, kasvaimessani saattaa olla ollut piilevänä verisuoni-invaasio, se ei vaan ole näkynyt niillä työkaluilla ja niillä metodeilla joilla patologi tutkii kasvaimen ja leikatun kudosmateriaalin. Onneksi verisuoni-invaasiota ei kuitenkaan löytynyt, koska nyt on paljon suurempi todennäköisyys ettei sitä ole, ja ettei syöpä ole levinnyt verisuoniston kautta jonnekin.
Verisuoni-invaasion puuttuminen on hieman omituista kuitenkin siksi, että kasvaimeni koko ehti ylittää sen raja-arvon jonka jälkeen kasvain yleensä pyrkii kasvattamaan itsensä kiinni verisuonistoon (en nyt muista ulkoa mikä se raja-arvo on millimetreissä), sillä ilman toimivaa verenkiertoa kasvainkudos alkaa kuoleentua tietyn koon ylittämisen jälkeen. Kasvaimen kudos menee siis nekroosiin, jollei se saa verta jostain, kun kriittinen massa on ylitetty.
Käsittääkseni kasvaimeni koko oli ylittänyt tuon rajan, joten verisuoni-invaasion piti olla selvä, mutta en löytänyt PAD-lausunnosta mainintaa että kasvaimen sisältä tai sen ympäriltä olisi löytynyt nekroosia. ”Pääosin selkeärajainen” antaa olettaa että kasvaimen ympärillä ei ole juurikaan ollut epäilyttävää kudosta tai vähintäänkin niin että kasvaimen pinta on ollut kirjaimellisesti selkeärajainen eikä esim. epäilyttävä piparireunainen syherö, tai jos nekroosia on kasvaimen ulkopuolella ollutkin, niin kirurgin PAD-lausunnosta kuitenkin selviää että leikattu riittävillä, jopa hyvillä marginaaleilla. Patologin lopullisessa lausunnossa todettu irtileikatusta rinnan massasta että juurikin tervekudosmarginaalit olivat riittävät.
Voisin siis päätellä tästä, että jos kasvaimessani on verenkierron puuttumisen takia ollut nekroosiin mennyttä solumassaa, niin se on ollut pääosin kasvaimen sisäpuolella, tai jos sitä on ollut kasvaimen ulkopuolellakin, niin se on jokatapauksessa saatu leikattua puhtaasti. Tai niin puhtaasti kuin se on mahdollista. Tai näin haluan uskoa, sillä se luo toivoa parempaan ennusteeseen ja vähentää pelkoa.
Esimerkki boolean-operaattoreista:
Nuoren naisen rintasyöpä. 
Yksi vastaus artikkeliiin “Sytostaattihoidot 6/6: Viimeinen CEF, viimeinen syto-tiputus!”
Kommentointi on suljettu.