Uusi vuosi elossa & saunomista yksitissisenä

Mennyt vuosi 2014 päättyi erittäin mukavasti kaverin järjestämissä uudenvuodenbileissä. Join jopa hieman punaviiniäkin, ajattelin ettei tämä yksittäinen kerta voi enää tässä vaiheessa heittää maksa-arvoja niin vituralleen etteikö maanantain syto-tiputus onnistuisi. Se jää nähtäväksi, eilen perjantaina kävin labrassa, tulokset kuulen sitten vasta tiputukseen mennessä, mutta labratulokset ovat olleet kautta linjan niin ällistyttävän hyvät että luotan nytkin teräsmaksaani.

Omassa kaveriporukassani on ollut tapana sekasaunoa lähes poikkeuksetta jos bilepaikassa sattuu olemaan saunamahdollisuus. Mietin jo ennen lähtöä että jaksaisinko käydä saunassa jos tilaisuus tulisi, haluaisinko, uskaltaisinko, kehtaisinko? En tuntenut etukäteen mitään negatiivisia tunteita tai ramppikuumetta tai mitään vastaavaa. Arpeni, tissinpuutokseni, tai mikään viime vuonna tapahtunut kehoni muutos ei ole aiheuttanut minulle minkäänlaisia komplekseja, häpeää eikä traumaa. Välillä mietin olevani onnekas, välillä taas ajattelen että eihän se ole kiinni kuin omasta asenteesta.

Jollain tasolla pystyn käsittämään sen, että monet rintasyöpäpotilaat saavat rinnan puuttumisesta jonkinasteisen kompleksin, jopa siinä määrin, että se vaikuttaa omaan seksuaalisuuteen, kehonkuvaan, jne. Olen ihmetellyt miksen ole kokenut mitään tällaista ongelmaa, tai taakkaa, miksikä sitä nyt haluaa kutsua.

Jossain vaiheessa iltaa tajusin että hetkinen, minun ei tarvitsisi jättää käymättä saunassa siksi että kampaus menee pilalle! Olin ripustanut ”pertsan” eli peruukin jo tunteja aikaisemmin yhteen äänentoistolaitteiston kaiuttimeen, kun pään hikoilu alkoi olla sitä luokkaa että oli pakko tuulettaa kuuppaa ja pelkäsin kallisarvoisen peruukkini suttaantumisen tai unohtumisen, jos jättäisin sen jonnekin kirjahyllyn väliin piiloon. Kävin siis saunassa. Ei tuntunut oikeastaan millään tavalla erilaiselta kuin aikaisemmin.


Olen miettinyt paljon häpeää. Olen kuullut ja lukenut häpeästä, siitä miten rinnan puuttuminen olisi naiselle iso trauma, kuinka rintasyöpä muuttaa ihmistä, vetää seksuaalisuuden kieroon, tekee naisesta henkisesti ja fyysisesti taistelutantereen ja silpoo itsetunnon.

Mutta eipä mulla vaan! Jos jotain, niin olen entistä ylpeämpi kehostani, kaikesta siitä mitä se on jaksanut, kaikkeen taipunut ja toipunut, ja edelleen elossa ja voimissaan. Ehkäpä tähän vaikuttaa oleellisesti se, että olen aina pitänyt arpia hienoina. Arvet kertovat eletystä elämästä, ne kertovat että olen edelleen elossa ja selvisin. Ne ovat taisteluarvet, merkit siitä että on koettu, nähty ja päästy yli maaliviivan jossain asiassa. Arvet kertovat vahvuudesta, ei heikkoudesta.

Ja mitä pitäisi hävetä? Pitäisikö osata hävetä sitä että sain syövän? Miksi ihmeessä? Aivankuin olisin itse itselleni hankkinut syövän ja nyt pitäisi suorittaa jotain katumusharjoitusta nurkassa ja piilotella kehoaan aivankuin se olisi jotain kauheaa ja rumaa. On se kumma kun en osaa hävetä syöpää. En osaa hävetä tissin menetystä, kun tississä oli syöpä. En osaa hävetä vatsan arpea, kun lapsi piti leikata sektiolla ulos kun ei ollut vielä valmis syntymään omin avuin. Ei keho ole kauhea eikä ruma, vaan loistava, kyvykäs, mahtava, taitava, kestävä, hieno ja myös kaunis.

Jos jotain, arvet kertovat siitä että olen edelleen elossa ja selvisin. Ne voivat olla karuja mutta ovat silti kauniita ja minusta niin hienoja. Ei minulla ole minkäänlaista aikomustakaan viedä ennenaikaiseen hautaan pistämätön ruumis, vaan mieluiten kuolisin vasta sitten kun olen ehtinyt elämään pitkän ja hyvän elämän, kehossa jossa näkynee lopussa kaikki ne kokemukset, kaikki se mikä on tehty, eletty ja koettu. Taisteluarvet ne ovat, vaikka totta puhuen, en minä tässä varsinaisesti taistele, vaan lääkärit, kirurgit, onkologit, lääkkeet, hoidot ja hoitajat taistelevat puolestani ja minä osallistun projektiin kestämällä kaiken mitä annetaan ja hoitamalla oireet parhaani mukaan.


En siis osaa hävetä kehoani tippaakaan, en rinnan puutosta, en arpia, en mitään. En enää kaljuakaan, kun alussa ajattelin että näytän kaljuna aivan pölöltä. Sain kuitenkin kuulla uutena vuotena että kaljuni on todella kaunis, hieno ja ”cool”. Sain kuulla olevani äärettömän punk. Helpotti huomattavasti, uskallan nyt olla myös ilman pipoa ihmisten ilmoilla, vaikka kaljun paleleminen saa vetämään pipon useimmiten päähän sisätiloissakin. Kaljuakaan en häpeä, vaan olin kuvitellut ettei kalju sovi minulle tyylillisesti. Ehkäpä se kuitenkin sopii, ainakin paremmin kuin luulin.

Päätin sitten ajella pääni vielä kertaalleen, eli tämä oli kolmas kerta kun surautin voikukkatukan pois. Olin miettinyt pään ajelua jo aikaisemminkin, koska hiusten haivenet eivät kasva tasaisesti. Minulla on edelleen otsalla, tuossa edessä, täysin kiiltävä kalju kohta. Sellainen kärpästen laskeutumisalusta jossa ei kasva karvan karvaa. Haivenia on kyllä kasvanut muualle päähän, joten ajelematta pääni on pellehermanni-tyylinen kammotus. Maanantain CEF pitänee huolen siitä ettei karvaa kasvane vielä hetkeen.


Ainiin, lähdin juhliin ilman proteesia. Mietin lähtiessäni proteesin laittamista muutaman sekunnin, mietin sitä kuinka juhlapukuni istuisi epäsymmetrisenä. Päätin kuitenkin olla laittamatta proteesia, sillä proteesiliivit eivät ole yhtä mukavia kuin löysä alustoppi. Uusi juhlamekkoni sopii yllättävän hyvin myös yhden tissin kanssa, ainoa ongelma jonka huomasin illan mittaan oli se, että empirelinjaan asettamani joustava vyö tuppasi kipuamaan ylöspäin leikatulta puolelta, kun ei ollut enää rintaa pitämässä sitä paikoillaan. Jouduin pariin otteeseen nykimään vyötä alaspäin vasemmalta puolelta, mutta muuten olin tyytyväinen asuuni.

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota yksitissisyyteeni, tai sitten en huomannut. Ehkä eivät vaan kehdanneet kysyä, mikä on harmi jos näin on. Olin valmistautunut henkisesti vastaamaan kaikenlaisiin kysymyksiin syövästä, puuttuvasta rinnasta, kaljusta, kaikesta. Muistan ainoastaan yhden kaverin kysyneen onko kaljuni jonkinlainen pukeutumisjuttu, statement, vai jotain muuta, jonka jälkeen kerroin syöpädiagnoosista ja siitä miten hoidot ovat vieneet tukan ja tissin. Ehkä olin itse niin muissa ajatuksissa etten huomannut kenenkään tuijottavan?

Syöpä tuli kyllä puheeksi pariin otteeseen, lähinnä sellaisten kavereitten puolelta jotka olivat kuulleet diagnoosistani ja halusivat jakaa sympatiaa. Se oli tietysti ihanaa, mutta jouduin pidättelemään itseäni ja ottamaan vastaan halaukset ja sympatian hillitysti. Jos olisin antanut koko tunneskaalan tulla esiin, olisi ilta mennyt itkeskellessä ja sydäntä avatessa, joten pidin itseni henkisesti koossa kiittämällä hyvistä toivotuksista ja nieleskelemällä kyyneleitä kunnes tunnekuohu meni ohi. Halusin keskittyä juhlimiseen, en vollottamiseen syövästä, vaikka arvostinkin suuresti noita kannustuksia ja kädenojennuksia.


Olin diagnoosini alussa vihainen siitä että rintasyöpä on siivottu pois silmistä, pois katukuvasta. On proteesit, on peruukit, on taitavasti suunnitellut asukokonaisuudet, on piirretyt kulmakarvat, meikit, proteesiliivit, peittävät kaula-aukot. On uimahalleissa erilliset kopit vaatteitten vaihtoa varten ja merkit joilla saa mennä saunaan uimapuku päällä.

Toivoin että vastaani olisi tullut edes joskus joku jolla on vain yksi rinta. Edes yksi nainen yhden tissinsä kanssa, edes kerran joku, jonka pää loistaa kaljuna. Edes kerran joku, joka olisi näyttänyt siltä miltä näyttää ihminen joka sairastaa syöpää, edes joku joka olisi näyttänyt miltä näyttää sellainen ihminen jolla on ollut syöpä ja on edelleen elossa. En voinut käsittää miten rintasyöpä voi olla naisten yleisin syöpä, mutta olla täysin näkymätön. Miten se on mahdollista? Olisin halunnut nähdä edes sen yhden josta näkee, että syöpä oli, mutta elossa ollaan, ehkä yhtä tissiä köyhempänä mutta silti elossa ja vihdoin terveenä. Että olisin nähnyt ja käsittänyt syövän olevan sairaus josta tänä päivänä voi myös parantua. Prosentit eivät merkkaa tunnetasolla mitään, jollei ne näy konkreettisesti koskaan, missään.

Tiedän jo ne kikka kolmoset joilla syöpä siivotaan näkymättömiin, tiedän mikä merkitys on peruukeilla ja kaikella sillä joka saa sairastuneen itsensä näyttämään terveeltä. Tiedän kuitenkin ettei ketään voi pakottaa kulkemaan kylillä näyttämässä ”Hei katsokaa, mulla on syöpä!” Tiedän miten tärkeää on minulle itselleni se, että kun katson peiliin, sieltä ei katso takaisin syöpäsairaan näköinen ihminen, vaan suht terve mutta kalju nainen. Tai muuten terve vaikka yksi rinta puuttuisikin. Ketään ei voi eikä pidä pakottaa olemaan esimerkkinä muille, vaan minullekin tärkeintä on se, että voin itse valita milloin kerron asiasta ja milloin haluan olla rauhassa.

Uskon kuitenkin vakaasti siihen, että jos haluaa nähdä maailmassa muutoksen, on parasta aloittaa itsestään ja tehdä niinkuin opettaa. Tämän takia minä olen se nainen joka tulee lenkkipolulla vastaan ilman tissiä. Minä olen se nainen joka menee juhliin ja ottaa puolessa välissä iltaa peruukin pois koska se hiostaa liikaa. Minä olen se joka käy sekasaunassa eikä välitä arvistaan. Zero fucks given.

Joku voi olla sitä mieltä että proteesia pitäisi pitää koska se olisi muita kohtaan huomaavaista, niin toki hänellä on oikeus siihen, eli jos haluaa pitää proteesia niin totta munassa, silloin sitä kannattaa pitää, mutta miksi minun pitäisi pitää proteesia vain että jollakulla muulla olisi parempi mieli minun syövästäni?

Hankkikoot oman syövän. Sitten saa pitää proteesia ihan niin paljon kuin huvittaa.

you-must-be-the-change-you-wish-to-see-in-the-world-1024x576

 

 

 

Advertisements

4 thoughts on “Uusi vuosi elossa & saunomista yksitissisenä

  1. Olen samaa mieltä että ei syöpää hävetä tarvitse. Ei kukaan todellakaan vapaaehtoisesti tälle matkalle halua, mutta se voi tulla kenelle vaan nuorelle, vanhalle, köyhälle, varakkaalle, lihavalle tai laihalle ja jopa miehille. Sitä kun itse ei pysty itselleen hommaamaan. Tietysti ymmärrän että toisille rinnaton ja hiukseton vartalo voi olla todella kova paikka jopa melkein ylitsepääsemätön. Itse en myöskään hävennyt päätäni, sanotaan että enempi muo ois hävettäny kulkee sen peruukin kanssa kun huivin, vaikka se ihan hieno ja huomaamaton onkin. En vaan kertakaikkiaan osannut sitä karvakasaa käyttää, enkä tuntenut sitä omaksi jutukseni ollenkaan.siellä se laatikossaan on uutuuden karheena. Ymmärrän kyllä sen että moni sitä käyttää ja hienojahan ne nykyään on ja aika aidon näköisiä. Arpia mulla myös on paljon kun on molemmat rinnat operoitu, ankkuri arvet on molemmissa rinnoissa, nännit on pienennetty ja ommeltu uudelleen ja kainalossa on myös arpi.paljon oli tikkejä ja kolmet treenit keräämässä kudosnestettä. Mut eipä tuo haittaa, eipä tässä muutenkaan enään mikään malli ole, eikä tarvitsekkaan. Ei ihmisen ulkonäkö ole koskaan ollut se tärkein osa ihmisestä minulle.

    Tykkää

  2. Peruukkini ei ole kyllä tippaakaan luonnollisen näköinen, mutta halusinkin jotain repäisevää, jotain sellaista mitä en voisi koskaan saada oikeilla hiuksillani. Tiesin myös jo etukäteen että muutamia juhlatilaisuuksia on tulossa, enkä halunnut asustaa juhlapukuani turbaanilla tai huivilla, ne eivät sovi tyyliini niin hyvin että olisin saanut millään huivilla aikaiseksi tarpeeksi juhlavaa kokonaisuutta. Huiveissa on sekin ongelma että kallonmuotoni on sellainen etteivät ne pysy kunnolla, vaan kaikista materiaaleista ja yrityksistä huolimatta tuppaavat valumaan ensin taaksepäin ja sitten nousemaan takaraivolla ylöspäin.

    Arkisin en osaa pitää peruukkia ollenkaan, se tuntuu epäluonnolliselta. En oikein osaa käyttää peruukkia mitenkään luontevasti, mutta juhlapukeutumiseen se omalla kohdallani sopii paremmin kuin muut vaihtoehdot, esim. piposta puhumattakaan 😀

    Tykkää

  3. Syöpiksellä tuli vastaan niitä peruukkeja ja joskus mietin että onkohan peruukki vai ei kun oli niin luonnollisen näköinen oli monivärjättyjä, raidoitettuja ja muodikkaasti leikattuja. Mut kyllä ne sit peruukkeja oli. Tuli siellä sit niitä perus peruukkejakin kun huomas heti että oli peruukki. Mulla kans on sellanen vaaleen raidoitettu tumma juuresta ja aika hienosti leikattu lyhyt peruukki. Mut ei, niin ei. Mulla oli vaan kaikenlaisia huiveja ja sit jos oli juhlia niin koristelin hiukan niitä ja käytin isoja korviksia. Itse asiassa se oli helppoa aikaa, ei tarvinnu väkertää hiuksien kanssa, ei geelejä ja lakkoja. Nyt mulla kyllä on leikattu niin hyvin hiusmalli, että ei paljon tarvii laitella. Ja tätä hiusta on tullut varmaan tuplasti enemmän vaikka todella paksut olivat ennenkin. Moni sitä sanookin että sulle on tullut vielä paksummat hiukset kun ennen. Kynnetkin alkaa olemaan jo normaalit, tosin helposti lohkee vaikka paksut ovatkin. Noi sääri ja kainalokarvat ois voinu lakata kokonaan kasvamisen kun tuntuu että nekin on tuplaantunut paitsi sädetetyn kainalon karvat.

    Tykkää

    • Mulla on just semmonen monivärinen peruukki jossa on hyvin luonnollisen näköinen kerrostettu värjäys, mutta epäluonnolliseksi sen tekee valtavat kiharat jotka ei ole tippaakaan suomalaisen piikkisuoran ja ohuen lirutukan näköiset 😀

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s