Sädehoito: Ensimmäinen viikko takana, jee!

Viikko 1/5 sädehoitoa suoritettu, ei tule ikävä. Sädehoito on ainakin näin alkuun todella kevyttä, mitään ei tunnu tapahtuvan eikä itse sädetys tunnu yhtään miltään. Raskain osuus on jaksaa raahautua joka ikinen arkiaamu sairaalalle ajoissa aamutuimaan. Jouduin varaamaan aamun ensimmäisen vapaan ajan, sillä puolison on ehdittävä töihin mielellään niin aikaisin kuin mahdollista, joten olemme sumplineet homman niin, että minä heitän autolla sädetyskeikan heti klo 7:30 ja puoliso karauttaa töihinsä välittömästi kun tulen kotiin. Onneksi asumme n. 5-10min ajomatkan päässä sairaalalta, joten eniten aikaa menee auton parkkeeraamiseen, parkkimaksun maksamiseen (Miten saatanassa ne kolikot ovat aina kateissa kun niitä tarvitsisi?) ja mainitsemiini riisumiseen/pukemiseen yms, ei itse sädetykseen.

Se mikä sädehoidossa rassaa, on se ramppaaminen. Joka ikinen arkipäivä. Herätys kukonlaulun aikaan, joskin itsehän aikani valitsin, mutta sitten se on ohi ja koko loppupäivä vapaata, ei tarvitse aikatauluttaa mitään yhden lyhyen sädehoidon takia. Edestakaista ajelua liukkaalla suojasäällä aamuruuhkassa. Parkkimaksuja 0,40-0,60 euroa per käynti, ja jos menee sakkoajalle niin parkkipirkon tai -pekan pelkoa. Liikaa rahaa ei viitsisi mittariin tunkea kun se pian kumuloituu monen euron potiksi näitten viikkojen kuluessa, mutta olen kyllä miettinyt sitäkin että yksikin parkkisakko maksaisi enemmän kuin nuo parkkimaksut yhteensä.

Tuntuu kuitenkin epätodelliselta että koko sädehoitojakso on lyhyempi kuin parin, tai ehkä kolmen, syto-tiputuksen välinen aika, tiputukset kun olivat 3 viikon välein. Pelottaa myös se, tuleeko ihoon jotain hirveää reaktiota, kärsiikö kudokset, mitä jos saan melanooman, entä jos hoidot eivät tehoa? Oikeastaan ihan samoja epäilyksiä ja pelkoja kuin sytostaattienkin aikana. Öljyän ihoani orjallisesti vähintään joka toinen päivä ja toivon sen ehkäisevän pahoja ihoreaktioita.

”Mitä jos hoidot eivät tehoa?”

”Mitä jos syöpäsoluja jää henkiin ja tämä paska leviää ja uusiutuu?”

Noista peloista huolimatta olen alkanut ajatella että minussa ei ole enää syöpää, en sairasta enää syöpää. Minulla oli syöpä, ei ole enää. En pelkää akuutisti uusiutumista tai leviämistä, vaikka ajattelenkin syöpää jollain tavalla päivittäin, mutta se ajattelu ei ole enää aktiivisesti leviämisen pelkoa tai oman syövän kauhuissa vellomista, vaan useimmiten kylmän viileästi erilaisten tutkimusten pohtimista, tilastojen pyörittelyä, yleistä rintasyöpätietoutta. Tuntuu hyvältä etäännyttää itsensä suurimmasta osasta kauhuja ja ajatella olevansa terve. Terve kunnes toisin todistetaan, terve kuten ”kaikki muutkin”.

Tiedän että on mahdollisuus syövän leviämiseen ja/tai uusiutumiseen. Tiedän että riski on normaaliväestöä korkeammalla seuraavat 5 vuotta. Ajattelen silti, että minä kuulun niihin jotka selviävät, niihin joilla syöpä ei uusiudu, eikä etäpesäkkeitä koskaan löydy. Miten voin ajatella näin, sillä eihän minulla ole mitään todisteita mihinkään suuntaan?

Ehkäpä isoin asia on se, että minusta tuntuu ettei syöpää enää ole. Tuntuu että olen terve, koska mitään oireita ei ole mihinkään suuntaan. Tiedän että monenlaiset metastaasit voivat olla oireettomia pitkään, mutta en tunne itseäni sairaaksi, vaan terveeksi. Jopa hoitojen keskellä tunnen olevani terve ja hyvinvointinen. Tajunnassani on vakaa uskomus siihen, että jos tunnen itseni terveeksi, niin en voi olla kovasti sairas, sillä tokihan vakavat sairaudet tuntuisivat jotenkin? Ajattelen niin, että koska rinta leikattiin kokonaan, syöpäkasvain saatiin täysin pois, ja hoidot ovat vain piste i:n päälle, syöpä on nyt historiaa. Vaikka tiedän myös sen, että yleisesti ensimmäistä vuosikontrollia pidetään epävirallisena päivämääränä jonka jälkeen voi alkaa puhua syövästään imperfektissä.

Mutta eihän syöpäkään varsinaisesti tuntunut. Mitä nyt hiukan kihelmöintiä rinnassa mikä on raskausaikana niin normaali oire ettei käynyt mielessäkään syöpä, mutta en kuitenkaan voi sanoa tunteneeni kasvainta kipuna tai millään sellaisella tavalla että olisin tajunnut rinnassani olevan kasvaimen. Tunnustelemalla huomasin patin lopulta, mutta ei minuun sattunut sanan varsinaisessa merkityksessä, ja se tässä on jotenkin käsittämätöntä. Syöpä, äänetön tappaja (The Silent Killer) todellakin. Monet saavat oireita vasta terminaalivaiheessa tai lähellä sitä. Tiedän kyllä vertaistukiryhmistä niitäkin joilla syöpäkasvain on ollut todella kivulias, erityisesti nuoria jotka ovat saaneet diagnoosin raskaana tai imettäessään.

Kyllähän se tietysti tuntuu hyvältä kun on usko ja tunne siitä ettei syöpää enää ole. En haluaisi elää jatkuvasti syövän pelossa, kuten alkushokin aikaan. Ei sellainen kaikennielevä pelko ole pitkään jatkuneena tervettä, eikä psyyke pysy kovin hyvin kasassa jos pelko riivaa jatkuvasti mieltä. Miksi pelätä syöpää, sillä eihän syöpä välitä siitä pelkääkö sitä vai onko pelkäämättä, sillä syöpä tulee, tai on tulematta, riippumatta siitä kuinka paljon sitä pelkää?

Voisi ajatella jopa niin, että pelkäämällä saattaa nostaa stressihormoneitten tasoja kehossa ja altistaa itsensä kaikenlaisille sairauksille, mitkä nyt ovat sellaisia jotka reagoivat esim. kortisolitasojen nousuun ja muihin stressihormoneihin jotka varsinkin pitkittyneessä stressissä nousevat koholle ja ovat siellä pitkiä aikoja. Varmaan joku syöpä!

(No totta puhuen pitkittynyt stressi, ja mm. univelka, voi altistaa esim. infektioille huonotuneen immuunivasteen takia, sillä riittävä ja tarpeeksi levollinen uni parantaa vastustuskykyä ja siten laskee sairastumista erilaisille infektiotaudeille. En kyllä usko siihen että voisi aiheuttaa itselleen syövän ajatuksen voimalla, mutta oman elämänlaatunsa kyllä saa paskottua todella helposti masentumalla tai elämällä jatkuvassa syövän pelossa.)

Ehkäistäkseni omaa masennustaipumusta, stressiä ja parantaakseni toipumista päätin lunastaa vihdoinkin nukahtamislääkereseptin jonka sain jo syksymmällä. Vaikka olisi kuinka terve, niin nukkumisen pitää olla kunnossa, muuten kaikki muu menee päin helvettiä. Toistaiseksi olen jättänyt nukahtamislääkkeet hyvin vähälle ja luottanut punaviinin parantavaan voimaan, onhan siinä sentään antionkogeenisiä ominaisuuksia! Lähde: www.tohtori.fi

1-2 lasillista punaviiniä n. kerran kuussa tai harvemmin tuntuu toimivan tehokkaammin kuin saamani resepti mietoon nukahtamislääkkeeseen. Harmi että punaviininkin hyvät vaikutukset pyyhkiytyvät pois alkoholin takia jos juo reilummin, joten kannattaisiko sittenkin siirtyä alkoholittomaan punaviiniin? Olen kokeillut raskaana ollessa muutamaakin erilaista alkoholitonta punaviiniä, mutta ne ovat järjestään todella pahaa litkua, en tajua millä ihmetempulla ne on valmistettu mutta eivät ne maistu samalta kuin normaali punaviini. Eikä sekään toimi, että punaviiniä pitäisi lipitellä harva se ilta unilääkkeeksi. Tai toimiihan se, jos haluaa harjoitella reipasta pultsarin tulevaisuutta ja muuttaa jonnekin sillan alle ajan mittaan. Ja saada maksasyövän siitä alkoholin määrästä, tai jonkun suolistosyövän.

Välillä väsyn miettimään ruokavaliota ja elintapoja, sillä syövän saa suurinpiirtein kaikesta. Tänään söin suklaata punaviinilasilliseni kanssa ja se maistui taivaalliselta, mitä nyt tällainen ateisti voi taivaasta aavistella.

Suosittelen punaviiniä erittäin lämpimästi myös psyykenlääkkeeksi. Hyvä punaviini toimii joskus tehokkaammin kuin mitkään masennuslääkkeet, joten kaksi kärpästä yhdellä iskulla: unettomuus & masennus pois punaviinillä! Kohtuudella, tottakai.

Ihanaa kun on viikonloppu, saan taukoa sädehoidoissa ramppaamisesta ja aamulla vauvauinti, jonne aion lähteä nyt kun iho on vielä täydellisen ehjä ja normaalin näköinen. Pahimmassa tapauksessa sädetys rikkoo ihon, saan jonkun hirvittävän tulehduksen ja poden kaiken vyöruususta (virusperäinen) ja ruususta (bakteeriperäinen) lähien ihan kaikki jälkitaudit ja sivuoireet niin että loppukevään vauvauinnit peruuntuisivat minun osaltani. Menen siis nyt, kun vielä voin. Toivottavasti uimapuku peittää tussimerkinnät, joita on puoli rintakehää täynnä ja muutamat viivat mahassakin.