Arpi

Arpi on muuttunut paljon parempaan. Pelkäsin sytostaattihoitojen aikana arven rumentuvan ja jäävän pysyvästi kauheaksi, sillä se näytti muuttuvan silmissä pahempaan jokaisella tiputuksella. Vampyyrisuonet hohtivat violetteina rintakehällä, arpi oli ärtyneen näköinen ja punoittava, arpikudoksen kohta näytti levenevän. Sädehoidon aikana arpi ei muuttunut paljoa, onneksi.

Nyt kun iho on kuoriutunut sädehoidon jäljiltä noin kolmesti, arpikin on parantunut samaa tahtia. Se on kapea ja siisti, sellainen miltä se näytti juuri leikkauksen jälkeen, mutta sillä erotuksella että arpikudos näyttää kypsyneen hyvin. Vampyyrisuonia ei enää näy, arpi on täysin ummessa ja iho näyttää terveeltä.

Arpeni on kaunis. Sen lisäksi että se on pelastanut henkeni, pidän sitä kauniina. Olen aina tykännyt arvista, ne kertovat eletystä elämästä. Minulla ei ole koskaan ollut aikomustakaan viedä hautaan pistämätön keho, vaan toimiva, kykenevä, hieno ja kokenut keho, joka on voimakas ja kannatellut minua koko elämäni.

Taisteluarpi.

Pidän rintakehäni leikatusta puolesta enemmän kuin jäljelläolevasta rinnasta. Yksinäinen mätisäkki. Vaatteet eivät istu, hartioita ja yläselkää särkee, ja jäljellejäänyt rinta tuntuu rupsahtaneen, aivankuin olisi masentunut siitä että sen toveri vietiin. Tuo petturi, kaksoisagentti, joka yritti puukottaa minua kuvainnolliseen selkääni. Myrkyttäjä, tappajarinta. Jäljelläolevassa rinnassa saattaa muhia aikapommi, ja lasken sekunteja että pääsen siitä eroon.

Rintaleikkaus on vähänkuin pikadieetti, siinä jää kilotolkulla massaa leikkauspöydälle hyvin nopeasti. En kyllä voi suositella rintasyöpää pikadieetin sijaan, tosi paska tapa tiputtaa painoa, vaikka nopea ja helppo onkin. Väitän edelleen että rintaleikkaus on superhelppo verrattuna moneen muuhun asiaan, esim. laihdutuskuuriin. Tai sektioon.

Leikkausalueen kuoppakin on jotenkin tasoittunut. Vielä näkyy kapea ja kohti kainaloa jatkuva sola, pitkulainen lovi, mutta arpikudoksen muodostuminen on ollut tässä tapauksessa hyvä asia: Kudosmassa on alkanut täyttää kuopan pohjaa ja rintakehäni näyttää tasoittuvan koko ajan. Olen myös hiukan pelännyt hermo- ja verisuonikimpun puolesta, se iso mikä jäi kirurgin PAD-lausunnon mukaan haavaontelon pohjalle. Olen pelännyt että mitä jos saan rintakehääni iskun tai kolhun ja haavan pohjalla oleva hermo- ja verisuonikimppu jotenkin vaurioituu. En pelkää sitä enää, arpikudoksen muodostuminen ja haavan kuopan täyttyminen pitänee huolen siitä, että hermot ja verisuonet ovat turvassa, pehmytkudoksen alla.

Otin muutama päivä sitten silikoniteipit käyttöön, en jaksanut odotella täyttä 6 viikkoa sädehoidon loppumisesta. Iho on ollut niin normaalin ja ehjän näköinen, että halusin aloittaa arpihoidon niin pian kuin mahdollista. Silikoniteippien pitämistä ei ole varsinaisesti kielletty, mutta se saattaa ärsyttää ihoa eikä sitä voi pitää sädehoidon aikana, joten tässä on ollut parin kuukauden tauko teippaamisessa.

Ehkä arpeni on niin siisti ja kaunis mm. teippaamisen ansiosta? Vaikea sanoa, mutta koen että minulla on käynyt tuuri, kun arpeni on kapea ja siisti. Ainoa kohta josta arpi on leventynyt ja punoittaa selvästi on kainalo, eikä se sieltä näy juuri ollenkaan jollen kulje ympäriinsä käsivarsi ylhäällä, kainalo edellä.

Toivottavasti saan saman kirurgin poistamaan toisenkin rinnan. Olen niin tyytyväinen tähän ensimmäiseen leikkaukseen ja toivon, pelkään, että kukaan muu ei osaisi tehdä yhtä symmetristä ja samannäköistä rintakehästäni, kuin sama kirurgian ylilääkäri joka ensimmäisen tissini silpaisi. Olen ajatellut toivoa samaa kirurgia, ja jos hänellä on kiire, niin olen valmis odottamaan. Joudun kuitenkin elämään kehoni kanssa lopun ikääni, haluaisin että se on mahdollisimman toimiva ja symmetria on minulle tärkeää.

Tuntuu hullulta että ensimmäiseen vuosikontrolliin on enää puolisen vuotta, jos sitäkään. Ensimmäiset puoli vuotta menee niin tiiviisti hoitoputkessa, että ajantaju välillä katoaa. Nyt olo on jotenkin irrallinen. Tuntuu niinkuin minut olisi sylkäisty tyhjän päälle, raakileena. Hoitoputki oli kuin prässi, mankeli, linko, jossa minua puristeltiin, pisteltiin, leikeltiin, siveltiin, tutkittiin, katseltiin, osoiteltiin, kuvattiin, mitattiin ja arvioitiin. Osa hoidoista oli kuin kehoani olisi pieksetty pesismailalla ja käskytetty maratooneille.

Nyt kun minut on sylkäisty ulos mankelin toisesta päästä, olo on vähintäänkin pöhnäinen. Olen pieni ruma ankanpoikanen, nuhjuinen rääpäle, ja minut on heitetty tyhjän päälle. Aivankuin olisin herännyt pitkästä unesta, talviunesta. Pää on tuhnuinen, aivot unenpöpperössä, kaikki näyttää sumealta ja oudolta. Tästäkö alkaen pitäisi pärjätä yksin? Ihan yksin? Onkologit toistelevat samaa mantraa: ”Jatka mahdollisimman normaalia elämää.” Mitä normaalia elämää? Mikä on se normaali elämä jonne minut on heitetty takaisin? Sitä normaalia ei ole olemassakaan. Se normaali lakkasi kun sain syövän, kun sain lapsen. Tämä on jokin uusi normaali, johon en ole vielä tottunut mutta tässä se nyt on.

Joskus asiat tuntuvat tapahtuvan sattumanvaraisesti todella hyvällä aikataululla. Muutto ja uusi asunto tuli kuin tilauksesta, juuri sopivasti tälle keväälle. Tuntuu hyvältä muuttaa, vaikka olin asennoitunut asumaan tässä asunnossa, tämän lapsen ja tämän puolison kanssa, niin pitkään kuin mahdollista. Kun tieto uudesta asunnosta ja muutosta varmistui, en ole meinannut pysyä nahoissani. Uusi asunto on ihana ja vanha tuntuu kulahtaneelta, hankalalta, rumalta, ankealta, ahtaalta, epäkätevältä. Olen sietänyt tässä asunnossa niin monia pieniä ärsytyksiä niin pitkään.

Tämä kevät on erittäin hyvä aika uudistua. Minä ja koti, kevät, aurinko, hiukset. Lapsi kasvaa, työt alkaa. Syksyllä toivon mukaan opinnot.