Sädetetyllä alueella on nyt näkyvissä lievää punoitusta. Sellaista vaaleanpunaista, vähänkuin olisin palanut auringossa, muttei ihan. Kosketellessa iho ei tunnu yhtään aralta eikä varsinaisesti kuumota, mutta on ehkä hiukkasen lämpimämpi kuin terveen puolen iho rintakehältä.
Rintalihaksessa tuntuu kiristävän, sellaista nesteturvotuksen tuomaa kireyttä ja pingottavaa tunnetta. Käsivarren yläosa tuntuu vähän turvonneen, joten olen laittanut painehihan (lymfahihan) joka ilta. Pidän painehihaa enimmäkseen nukkuessa, sillä päiväsaikaan se on todella hankala hanskan kanssa, eihän sillä kädellä voi tehdä juuri mitään jos hanska on kädessä, ja jos riisun hanskan pitemmäksi aikaa kun muutamaksi minuutiksi, niin kämmen alkaa turvota.
Kainalossa on samanlainen tunne kuin juuri leikkauksen jälkeen, eli aivankuin kantaisin grillimakkaraa kainalon alla. Ei yhtä paha, mutta muuten sama tunne.
Olen hoitanut sädetetyn alueen ihoa ihoöljyllä ja tavallisella kosteusvoiteella. En ole öljynnyt tai rasvannut joka päivä vaan ehkä jokatoinen päivä. Suihkussa käyntiä olen vältellyt, jotta iho ei kuivuisi niin herkästi. Suihkussa käyminen tuntuu muutenkin työläältä, kun päivät menee vauvaa vahtiessa ja olen mukavuudenhaluinen & laiska. Talvisin ihoni on niin rutikuiva ettei minulla ole tarvetta suihkutella jatkuvasti, varsinkaan kun en jaksa kuntoilla päivittäin tällä hetkellä. Ajattelin kirjoittaa ihonhoidosta ihan oman artikkelinsa, jahka jaksan ja viitsin.
Kerroin hoitajille tänä aamuna sädetyksen yhteydessä väsymyksestä. Olen tuntenut itseni sädehoitojakson alettua aivan järkyttävän väsyneeksi. Eilen nukuin melkein koko päivän ja tänäänkin otin kahdet nokoset jo aamupäivällä. Ensin hoitaja kommentoi että väsymys on tyypillinen oire ja päivittäinen ramppaaminen sädetyksessä, varsinkin niin aikaisin aamulla kuin minä, on väsyttävää. Sanoin hänelle että olen huomattavasti väsyneempi siitä huolimatta että nukun omasta mielestäni tarpeeksi, tai melkein tarpeeksi, tämä väsymys on normaalia väsymystä pahempaa. Hoitaja ei oikein osannut sanoa siihen mitään, mutta kuten aina, pyysi tarkkailemaan tilannetta ja kertomaan lääkärille jos väsymys jatkuu.
Muistan olleeni joskus aikaisemminkin näin väsynyt, mm. syto-tiputusten yhteydessä ja joskus muinoin masentuneena sekä n. 10 vuotta sitten, kun kilpirauhasarvoni olivat vain niukasti normaalin alarajoilla. Tuolloin lääkäri oli sitä mieltä ettei anna reseptiä kilpirauhaslääkitykseen sillä lääkityksen sivuoireet olisivat hänen mielestään pahempia kuin silloinen olotilani, joka oli lähinnä itkeskelevä, istualteen nukahteleva zombie. Jos saisin sädehoitoa kilpirauhasen kohdalle, niin ensimmäinen jatkotutkimuksen kohde olisi kilpirauhasen vajaatoiminta, sillä senkin ihanuuden voi saada jos kuuluu pieneen epäonnekkaaseen vähemmistöön joka saa ne pahimmat sivuoireet hoidoista. Rinnan alueen sädehoidosta voi myös saada kilpirauhasen vajaatoiminnan (vaikkakin hyvin harvinaista) tai piilevä vajaatoiminta saattaa paljastua hoitojen myötä, joten taidanpa keskustella asiasta onkologin kanssa.
Seuraava aika onkologille onkin joskus tässä sädehoitojakson loppupuolella, joten täytynee pitää kirjaa oireista ja kaikesta mikä päässä liikkuu, ja kirjoittaa asiat ylös, muuten en muista mitään. Voin sitten lukea suoraan muistiinpanoista lääkärin vastaanotolla.
Toistan joskus blogissakin samoja asioita, sillä muistini on aivan kurapaskaa nykyään. Sytojen aikana lähimuistini oli täysin olematon, unohdin ihan kaiken muutamassa sekunnissa kävellessäni huoneesta toiseen. Nyt tilanne ei ole ihan yhtä paha, mutten pysty muistamaan asioita kovinkaan tarkasti ja osan asioista unohdan kokonaan. Toivon mukaan tilanne paranisi nopeasti, on todella turhauttavaa kirjoittaa kaikki asiat ylös, pienimmistäkin jutuista alkaen. Blogia kirjoittaessani tarkistan joskus Googlella ja WordPressistä että olenko kenties kirjoittanut jo jostain aiheesta ja ehtinyt unohtaa, vai kirjoitanko jostain aiheesta ensimmäistä vai viidettä kertaa, mutta kaikkea ei yksinkertaisesti jaksa. Tulkoon vaikka toistoa, ei se aina pahitteeksi ole.
Väsymys ei ole onneksi haitannut harrastuksia tai jaksamista niin pahasti ettenkö olisi jaksanut tehdä kotitöitä tai hoitaa vauvaa. Välillä motivaatio vauvanhoitoon tuntuu olevan kateissa, mutta eikö se ole ihan normaalia? Ei aina jaksaisi olla superpirteä ja superjaksava superäiti joka superhoitaa supervauvaansa superhienosti ja keksii jatkuvasti supermahtavia ja superälykkäitä leikkejä ja syöttää vain superparhaita vauvanruokia.
Meillä syötetään vauvalle aika paljon valmissoseita ja valmispuuroja, ja tietysti valmismaitoa, eli äidinmaidonkorviketta. Olen päättänyt aktivoitua vauvanruokien laittamisessa ihan lähiaikoina, kun emme itsekään syö eineksiä juuri ollenkaan niin miksi sitten syöttää niitä vauvalle? Syöpähoitojen keskellä sitä antaa itselleen anteeksi paljon (ja miksei antaisi?) joten en pode minkäänlaista morkkista siitä etten kokannut vauvansoseita itse juureksista lähtien tai leiponut leipiä ja piirakoita, keitellyt keittoja ja kuurannut vessaa säntillisesti. Enhän edes imuroi enää, korkeintaan vähän sohvia jos kissankarvoja tuntuu kertyvän, sillä imuroinnin hoitaa meillä maailman ihanin robotti-imuri Neato Botvac 85.
Jos voisin, ulkoistaisin kaiken siivouksen jollekin robotille tai ammattilaiselle, mutta toistaiseksi kotisiivous on vielä sen verran hinnakas ylellisyys ettemme ole tilanneet sellaista. Olen myös epäonnekseni perfektionisti, joten epäilisin jatkuvasti ammattisiivoojan työn jälkeä ja huolellisuutta, joten jos sellainen meille tulisi, todennäköisesti tuskastuisin ja siivoaisin hänen perässään suurimman osan uudestaan.
Tosin onko nuo valmissoseet nyt sitten luokiteltavissa eineksiksi? Entäpä pakasteet? Säilykkeet? Ei kaikkea jaksa eikä ehdi tehdä itse, tai jos tekisi niin aikaa ei riittäisi yhtään mihinkään muuhun. Olen monesti ihmetellyt perinteisten maatalon emäntien jaksamista ja ehtimistä, missä välissä he ovat oppineet laittamaan ruoat ja säilykkeet, valmistaneet sunnuntaipaistit, kaitsineet tusinan lapsia, osallistuneet peltotöihin ja jossain siinä sivussa vielä ehtineet tanssimaan parit tanhut ja ompelemaan perheen vaatteet kankaista lähtien? Kysynpä vaan. Eivät he tietenkään käyneet kaiken tuon ohella missään palkkatöissä, vaan elanto tuli omalta tilalta.
Tuntuu vaan jotenkin niin irvokkaalta miten väsyttävää nykyelämä tuntuu olevan, vaikka tekemistä ei ole kovinkaan paljoa. Mukamas. Mihin se aika tuhlaantuu? Onko elämä vaan niin monimutkaista ja aikaavievää, että piilokustannukset syövät kaiken vapaa-ajan? Piilokustannuksia on mm. logistiikka, eli matkat kodin, työn, ruokakaupan ja harrastusten välillä, jne. Onko nykyelämä henkisesti niin kuormittavaa, että henkinen väsymys ja siitä toipuminen kuluttaa aikaa huomaamatta? Ehkäpä.
Olen ilmoittautunut kansalaisopistolla neljälle lyhytkurssille tämän kevään mittaan. Se tuntuu juuri sopivalta määrältä, sillä en usko että pystyisin sitoutumaan mihinkään säännölliseen viikkorytmiin toistaiseksi. Tiiviskurssit ja lyhytkurssit ovat muutenkin sopivampia omalle mielenlaadulleni, sillä tykkään tehdä asioita kunnon rykäisyllä vähän enemmän kerrallaan. Katson TV-sarjojakin samalla mentaliteetilla; Useampi jakso putkeen ja tauot ovat määrittelemättömän pitkiä jaksoja, en tykkää yhtään olla TV:n orja ja istuttaa itseäni viikosta toiseen töllöttimen eteen aina samana päivänä, samaan aikaan.
On tämä introvertin elämä välillä tuskaista. Tekisi mieli käydä kavereitten luona ja kaupungilla, tehdä kaikenlaista, muttei huvita tai ei jaksa. Yhtäaikaa voin sanoa vilpittömästi että tekee mieli nähdä ihmisiä muttei jaksa nähdä ihmisiä, eikä siinä ole mitään sisäistä ristiriitaa. Onneksi on harrastuksia joita voin nysvätä omaa tahtiani, itsekseni, välittämättä yhtään siitä mitä ulkomaailmassa tapahtuu.
Kuva loistavasta sarjakuvablogista Hyperbole and a Half.
Tiedossa on varsinainen toimintaviikonloppu, sillä huomisaamuisen vauvauinnin jälkeen lähdemme puolison vanhempien luo maalle. Mitään kovin kummoista ei tarvitse siellä tehdä joten aion pakata mukaan käsitöitä ja kirjoja, mutta vieraissa nurkissa yöpyminen on aina oma urakkansa.
Nuoren naisen rintasyöpä. 